Solaris tuli katseltua sunnuntaiaamun ratoksi ja tähän ajankohtaan leffa varmasti parhaiten sopiikin. Kyseessä on melko filofinen scifi-pläjäys, jossa pohditaan lähinnä olemisen merkitystä. Täytyy sanoa että vaikka leffaan keskittyi 187 prosenttisesti niin ei se ainakaan täysin auennut. Tämä on taas sitä taidemuotoa josta joko pitää tai sitten ei. Itse en oikein pidä tämän tyyppisistä leffoista. Pläjäyshän perustuu Ukrainalaisen Stanislaw Lemin tieteisnovelliin ja leffa tehtiin jo Neuvostoliitossa 1972, ohjaajana Andrei Tarkovski. En ole kyseistä pläjäystä nähnyt enkä tämän perusteella sitä meinaa katsoa.
Yrittän hahmotella lyhyesti juonikuvion. Psykiatri Chris Kelvin (Clooney) lähetetään mystistä Solaris-tähteä kiertävälle avaruusasemalle ottamaan selvää mitä asemalla on oikein tapahtunut. Asemalla tosiaankin tapahtuu outoja. Ihmisten muistojen pohjalta ilmaantuu kuolleena olleita ihmisiä pohtimaan omaa olemistaan. Toisin sanoen Chrissin vaimo putkahtaa alukselle. Tarinankerronta tapahtuu limittäin muistoissa ja nykyajassa. Vauhti on hidasta ja tylsistymistä ei voi välttää. Visuaalisuus on huippuluokkaa, ei siinä mitään.
Kyseessä ei ole todellakaan kauhua, jännitystä vaan ihan tyylipuhdasta tieteisdraamaa, jossa keskustellaan ja taas keskustellaan. Leffaa saa seurata kyllä todella intensiivisesti, jotta ei tipu juonesta. Eipä juttu jättänyt jälkeensä lopulta mitään muuta kuin ymmyrkäisen suun ja ajatuksen siitä mihin muuhun puolitoistatuntisen olisikaan voinut käyttää. Ei ollut minua varten.
