Kello lähentelee jo aamuyön hiljaisia tunteja ja pitäisi varmaan vähitellen mennä nukkumaankin, mutten millään malta olla kirjoittamasta vielä yhtä arvostelua tästä vanhasta kulttianimesta, joka oli samalla yksi viimeisistä Hayao Miyazakin animaattorin ominaisuudessa toisen ohjaajan alaisuudessa tuottama elokuva ennen [movie]Tuulen laakson Nausicaä[/movie] ja Studio Ghiblin perustamista. Cobra kuitenkin eroaa kaikista aiemmista arvostelemista vanhemmista mestarin töistä siinä suhteessa, ettei mies tällä kertaa ole näyttänyt ammentaneen työstään myöhempiin elokuviinsa käytännössä ollenkaan, minkä itse tulkitsen Miyazakin astumisena tällä haavaa oman mukavuusalueensa ulkopuolelle. Tämä huomio jo yksistään riittää tekemään Cobrasta vähintäänkin mielenkiintoisen tuttavuuden ainakin itselleni.
Tämä leffa perustuu Buichi Terasawan samannimiseen sarjakuvaan ja sen pohjalta tehtyyn televisiosarjaan, mutta kummankaan syvempi tuntemus ei varsinaisesti ole tarpeen tästä nauttiakseen. Riittää kun tietää päähenkilön olevan Han Soloa, Clint Eastwoodia ja James Bondia yhdistelevä arkkityyppinen sikaria mussuttava ja naisia solkenaan kaatava avaruus-alfa ja tämän seikkailujen ammentavan suoraan vanhoista pulp- ja camp-leffoista, joissa naiset ovat aina kauniita ja vähäpukeisia, kaikki pahikset käyttävät viittaa, disco on edelleen muodissa ja pahoja imperiumeja löytyy tarvittaessa vaikka joka viikonpäivälle. Järkeä tässäkään on tuskin ollenkaan, mutta menoa ja meininkiä riittää sitten senkin edestä.
Lievästä ns. järkijättöisyydestä johtuen tarinaa on vähän vaikeahko selittää auki, mutta yritän parhaani. Leffan alussa tiukkaan asuun pukeutunut kuuma avaruusbeibe ja palkkionmetsästäjä törmää kuolleeksi luultuun avaruusgangsteri Cobraan, jonka tämä kutsuu mukaansa vapauttamaan siskoaan avaruusmafia Killan avaruusvankilasta. Matkan varrella kaksikko kuitenkin ottaa ja rakastuu käytännössä parin yhteisen kohtauksen jälkeen ja kielareita vedetään sitten vaikka avaruusaluksen ratissa. Cobra ei kuitenkaan tiedä kuuman kinkun tulevan planeetalta, jonka asukkaille rakkaus on valtava ja ehtymätön supervoima.
Ollaankos sielä vielä kuulolla?
Vankilassa Cobra kohtaa ikuisen arkkivihollisensa, viittaan pukeutuvan Kristalli-Bowien, joka käyttää aseena omaa kylkiluutaan. Kavalalla kristalliukkelilla on myös hallussaan Cobran uuden tyttöystävän sisko, jonka tämä on aivopessyt omaksi rakastajattarekseen. Cobra päätyykin lopulta matkaamaan kinkkunsa toisen siskon luokse ja rakastamaan tätä kuin ensimmäistäkin. Tällä samaisella talviplaneetan rakastajattarella on myös oma seksiä tihkuvista nuorista naisista koostuva commandoarmeijansa. Rakkauden voimalla on lopulta yhteys myös koko galaksin kohtaloon ym. mukavaan.
Voi hyvä tavaton miten jäätävän höpsö tämäkin elokuva oikeasti on, missään ei oikeasti ole mitään järkeä. Mutta toisaalta tämä taitaakin olla niitä leffoja, joissa tyylitaju ja viihdyttävyys onkin tarkoituksella asetettu turhantarkan tieteilyn ja ryppyotsaisen hifistelyn edelle. Itse asiassa silkalta tekniseltä toteutukseltaan Cobra kuuluukin ehdottomasti lajinsa ja aikakautensa parhaaseen A-luokkaan, erityisesti Miyazakin tiimeineen tuottaman häikäisevän kekseliään ja psykedeelisen animaation osalta, jonka taikomia näyttäviä ja vauhdikkaita illuusioita on helppo arvostaa kenen tahansa, eikä nätti soundtrack laadussa juuri jälkeen jää.
Ainut kompastuskivi tässä taitaa olla tyylipuhtaasta huuhaasta ja naurettavuuksiin asti höhlästä dialogista koostuva käsikirjoitus, mutta koska kyseessä onkin varmasti täysin laskelmoitu ja genren henkeen kuuluva tahallinen “virhe”, ei tuosta varmaan voi juuri lähteä paljoa sakottamaankaan. Etenkään kun koko muu lopputuote on niin pahuksen persoonallinen, hauska ja teknisesti viimeisen päälle tehty isojen poikien rempseän itseironinen ja viihdyttävän camp-henkinen animetissittely kuin mitä se on. Mitäpä muuta tähän loppuun enää voisi sanoakaan, kuin että tältä olisi Han Solon oman soololeffankin pitänyt oikeasti näyttää ja kuulostaa. Oppi tulee idästä, kuten sanonta kuuluu.
