Bonnie on äidin kiltti tyttö, joka törmää rikolliseen Clydeen, kun tämä yrittää ryöstää Bonnien äidin auton. Yhdessä nämä kaksi marssivat kaupunkiin, jossa Clyde sitten, Bonnien provosoinnin jälkeen, ryöstää kaupan aseella uhaten. He varastavat auton ja pakenevat. Pakomatkan lopussa Bonnie yrittää saada aikaan pienen intiimin hetken auton etupenkillä, mutta Clyde kieltäytyy. Loukkaantunut Bonnie aikoo lähteä kotiin, mutta Clyde pitää puheen, joka saa tytön muuttamaan mielensä. Pian tämä kummallinen pariskunta päättää alkaa ryöstämään pankkeja, mutta pankkirosvon elämä ei taidakaan olla pelkkää ruusuilla tanssimista.
Bonnien ja Clyden hurjan tarinanhan kaikki tuntevat, menestyksekkäästä alusta hurmeiseen loppuun. Kuten tapana on, suurta yleisöä kiinnostavasta tapauksesta on tehty Hollywoodissa suuren budjetin elokuva. Bonnie ja Clyde on valmistunut jo vuonna 1967, eikä tämä klassikko kuulu siihen joukkoon, joka on kestänyt aikaa pölyyntymättä pahasti. Tähän on monta syytä. Ensinnäkin, elokuvan moraaliset tarkoitusperät ovat vähintäänkin mielenkiintoiset. Bonniesta ja Clydesta, pahamaineisista ryöstäjistä ja murhaajista, tehdään lähes sympaattisia kaduntallaajia, jotka nyt vain sattuvat tekemään työkseen jotain vähän muuta. Clyde, joka aikakirjojen mukaan tappoi sivullisia sekä lainvartijoita kylmästi ja tunteetta, listii elokuvassa yhden, tielle asettuneen pankkivirkailijan, ja saa siitä suuret tunnentuskat. Poliisien järjetön lahtaaminen taas ei näytä tuottavan minkäänlaisia ongelmia. Rikollisuutta ei erikoisesti kritisoida, joskaan katsojaa ei hirmuisesti kannusteta ryhtymään pankkiryöstäjäksikään. Ja sitten se mielenkiintoinen pikku juttu, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota: Vaikka kankaalla ei juuri paljasta pintaa näytetä, on koko elokuva seksuaalisesti erittäin latautunut. Tästä huolimatta etsivä saattaa löytää filmistä pienen “moraalisen opetuksen aviottoman seksin vaaroista”. Hehheh.
Edellämainitut asiat ovat kuitenkin tulkinnanvaraisia, ja nousevat vain pintaan kummallisina huomioina. Bonnien ja Clyden suurin ongelma on se, että vaikka elokuva on kohuttu kuin päähenkilöidensä elämä, ruudinsavun hälvetessä paljastuu karu totuus: Pläjäys on tylsä kuin taivas. Kahteen tuntiin ei saada mahdutettua juuri mitään, mikä pitäisi katsojan otteessaan. Henkilökuvaus, hahmojen suhteiden kehittyminen ja ristiriidat kuvataan äärimmäisen kliseisesti, inhottavan pinnallisesti ja jopa alleviivaavasti. Satunnaiset toimintakohtaukset eivät edes 1960-luvulla tarjonneet mitään uutta, eikä niiden toteutus tosiaan vastaa sitä kuvaa, minkä leffan klassikkomaineesta ja arvosteluista saa. Ja kun se hypetetty ja ylistetty loppukohtaus sitten koittaa, paljastuu tämä noin seitsemän sekunnin pätkä ihan tyylikkääksi, mutta lyhyeksi ja kuin “köyhän miehen Peckinpah-ratkaisuksi.” Hidastuksien aikakaudenhan aloitti varsinaisesti Hurme-Samppa vasta kaksi vuotta myöhemmin elokuvallaan Hurja Joukko, mutta miehen aikaisemmatkin tuotokset kuten Majuri Dundee (1965) ovat tunnettuja tästä tavaramerkistä.
Aivan surkea leffa Bonnie ja Clyde ei kuitenkaan ole. Katsominen ei tuota suurta tuskaa, vaikka muutaman kerran tekisikin mieli tarttua kaukosäätimeen ja käyttää sitä paljon puhuttua pikakelausnappia. Jotta nyt saataisiin esille jotain positiivista, niin mainitaan vaikkapa kuvankaunis Faye Dunaway ja jälleen hullunkiilto silmissään riehuva Gene Hackman Clyden broidina. Ja että teille ei näin loppuun jäisi hyvä maku tästä kohtalaisen huonosta elokuvasta, mainitaan vielä superärsyttävä Warren Beatty lahjattomana taparikollisena. Niin, Clydena.
