Sergei Eisenstein on äärimmäisen arvostettu ohjaaja, omasta mielestäni jopa liiankin arvostettu, ennen kuin näin Panssarilaiva Potemkinin. Vaikka elokuvan tarina on täyttä propagandaa, Eisensteinin niin sanotun montaasileikkauksen, josta nykypäivänäkin moni amerikkalainen toimintaelokuva on innoituksensa hakenut, taiteellinen arvo on täysin kiistaton. Näiden tosiseikkojen valossa kävin katsomaan Lakkoa. Petyin pahasti.
Eisensteinin esikoisteos kertoo vanhan Venäjän aikaisesta tehtaasta, jota johtaa yllättäen täysin tyrannimainen, suunnattoman lihava johtaja (Grigori Aleksandrov). Kun viatonta työntekijää syytetään varkaudesta, tämä tunnontuskissaan hirttää itsensä ja tekee näin itsestään marttyyrin, joka rohkaisee muut tehtaan työläiset liittymään lakkoon ja kapinoimaan kapitalismia vastaan.
Elokuva on jaettu kuuteen osaan, ja ensimmäinen osa on vielä suhteellisen selkeä. Sen jälkeen minä putosin kärryiltä, ihmeelliset vakoojat ja salaliitot menivät täysin ohitse. Eisenstein tuntuu luottavan aikanaan vallankumouksellisiin leikkauksiin niin paljon, että juoni kärsii suuresti. Muutenkin, kuten neuvostoliittolaiselta elokuvalta valitettavasti voi odottaa, ovat Lakon monet juonenkäänteet täysin typeriä ja palvelevat silloista kommunistista hallitusta.
En todellakaan kiistä Eisensteinin elokuvataiteelle lahjoittamaa perintöä, ja Lakon parasta antia ovatkin äärimmäisen nopeat leikkaukset, jotka kuljettavat montaa tarinaa samaan aikaan. Valitettavasti, kuten totesin, juonen kustannuksella.
Lopussa tarina kuitenkin kokoaa itsensä hieman, mutta silti jättää hämmentyneen ja pettyneen mielen katsojalle, joka odotti parempaa Panssarilaiva Potemkinin perusteella. Lakkoa voi tarkastella yhtenä ensimmäisistä leikkajan roolin esille tuovista elokuvista, mutta perinteisenä juonielokuvana sitä ei voi ottaa vakavasti.