Luis Buñuel kuului samaan poppooseen kuin surrealismin suurnimi Salvador Dali. He tekivät vuosikymmeniä sitten myös yhteisiä elokuvakokeiluja. Tristana ei kuulu niihin, vaikka surrealismi pukkaakin siinä päätään esiin aina toisinaan. Tämä unenomaisestikin kulkeva tarina pureutuu vanhuuteen, kuolemaan ja katolisuuteen nuoren kaunottaren kautta.
Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Tristanan (Deneuve) holhoojaksi tulee Don Lope (Rey). Don Lope on vanha partasuu, miellyttävä mies, jolla ei ole mitään sanottavaa kauniita naisia vastaan. Herkkä ja kokematon Tristana nauttii elämästään, vaikka se ei kovin hohdokkaalta aluksi vaikutakaan. Don Lope katsoo velvollisuudekseen olla Tristanalle sekä isä että aviomies, joten hän antaa tytölle kaikkensa. Sen lisäksi hän pitää huolta siitä, ettei julma ulkomaailma pääse vahingoittamaan hänen kaunista tyttöään. Tristanalla on kuitenkin oma tahto, eikä hiljainen naisenalku tahdo elää loppuikäänsä vankina. Vaan lentääkö rampa lintu?
Buñuel käyttää symboliikkaa hienovaraisesti kertoessaan Tristanan tarinaa. Henkilöiden katolista moraalia kyseenalaistetaan hienoisilla vihjauksilla ja vähän suoremmillakin viittauksilla. Unijaksoissa pintaan nousevat kauhuelementit. Kamera ei juuri liiku, eikä musiikki pauhaa, mutta tunnelma vangitsee tehokkaasti.
Elegantti ranskatar, Deneuve, ei ehkä ollut paras mahdollinen valinta esittämään elokuvan pääosaa. Tristanalta odottaisi hieman enemmän rahvaanomaisuutta kuin hänellä on antaa. Deneuve tekee kuitenkin parhaansa ja sille pitää nostaa hattua. Hänen rakastajaansa esittävä Franco Nero on juuri niin intohimoinen kuin pitääkin ja likaista vanhaa miestä näyttelevä Fernando Rey ei ainoastaan herätä inhoa vaan myös sääliä. Kokonaisuutta tukee Lola Gaosin Saturna, joka hoitaa ateriat Don Lopen pöytään ja yrittää pitää samalla kuuromykän poikansa kurissa ja nuhteessa. Elokuva oli voittaa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin vuonna 1970, vaan eipä voittanut. Sillä kertaa pysti meni italialaiselle rikosleffalle. Pyh.
