Monster Squad, suomeksi ihanan könkösti Kauhukopla!, on tietyissä piireissä kulttimainetta nauttiva, mutta tasoonsa nähden jokatapauksessa shokeeraavan pienelle huomiolle jäänyt kasarileffa, jonka taustalta löytyy parikin aikakauden kovaa tekijämiestä; käsikirjoituksen on rustaillut mies mm. Tappavan aseen, Viimeisen partiopojan, Last Action Heron ja uudempina pläjäyksinä pikkunäppärän Kiss Kiss Bang Bangin sekä megaluokan rymistelyn, Iron Man 3:n takaa, Predatorissa ikimuistoisen sivuosan näytellyt one-liner kuningas Shane Black. Ohjaajan pallilla on häärinyt jostain käsittämättömästä syystä tähän päivään mennessä vain kolme pitkää elokuvaa ohjannut Fred Dekker. Miehen esikoispläjäys oli aivan hillitön kauhukomedia Lötköjen yö (Night Of The Creeps), ja viimeisin filkka taas pahasti dyykannut RoboCop 3. Välissä valmistui tämä Universalin klassisia monstereita 80-luvulle päivittänyt koko perheen kauhuseikkailu.
Kuten Lötköjen yö, Kauhukoplakin on duunattu pieni nostalgiakyynel silmäkulmassa. Takana on ollut visio saada Hollywoodia ja koko kauhugenreä 1930-50-luvuilla rajusti muokanneet Universal -studion legendaariset hirviöt samaan filmiin, ja näin on sitten toimittukin. Filkan skidisti yliampuva stoori kertoo muutamasta luonteiltaan hyvin erilaisesta pikkukundista, joita yhteisen, kerhohuoneena ja hengauspaikkana toimivan puumajan lisäksi yhdistää pohjaton rakkaus hirviöihin. Kauhufilmi-innostus saa vanhemmat pyörittelemään päätään ja rehtorin raivoihinsa, mutta koituu varsin hyödylliseksi kreivi Draculan yrittäessä maailmanvalloitusta poikien kotikylästä käsin, tukenaan Frankensteinin hirviö, Muumio, Wolf Man ja Mustan Laguunin hirviö!
Leffa tuntuu jälleen ajankohtaisemmalta kuin pitkään aikaan, koska näitä samoja hirvelöitä on kaivettu kryptistaan pelottelemaan katsojia ja tuomaan rahaa tuottajasedille ihan joukolla taas viime aikoina. Tässähän ei olisi mitään pahaa, jos leffat olisi tehty kunnolla. Monsters-rebootin käynnistänyt Dracula Untold unohti valitettavasti sen, MIKSI näistä leffoista diggaillaan ja teki hahmosta kauhuikonin sijaan toimintatähden. Mystisyys tipotiessään = ketään ei enää kiinnosta. Aaron Eckhartin tähdittämää I, Frankensteinia en ole nähnyt, mutta hirviön muuttaminen noin ihmismäiseen suuntaan ja leipominen supersankariksi ei ihan hirveästi innosta.
Monster Squad on kuitenkin jotain ihan muuta. Lähdemateriaali eli alkuperäisleffat on katsottu tarkkaan ja vaikka hirviöiden ulkonäköä on päivitetty, ne ovat täysin tunnistettavissa ja käyttäytyvät juuri kuten alkuperäisteoksissaan. Mustan laguunin hirviö (eli Kidusmies) ja Muumio saavat lopulta turhan vähän ruutuaikaa, mutta toisaalta kohtaukset, joissa ne pääsevät vauhtiin, ovat kuitenkin lähes leffan parasta antia. ”Creature stole my twinkie!” Day Of The Deadin Bub-zombin elävästi mieleentuova Frankensteinin hirviö ei tietysti pärjää Karloffin ikoniselle suoritukselle, eikä välttämättä edes komediallisesti Glenn Strangen hulvattomasti nyansseilla pelanneeseen rooliin kauhukomedioiden grand old -filmissä Bud Abbot and Lou Costello Meet Frankenstein, mutta Tom Noonanin veto on silti tyylikäs ja ehdottomasti viivan yläpuolella.
Vaikein rooli on ehdottomasti ollut ennen tätä pelkästään TV-hommia tehneellä Duncan Regehrillä, joka on hypännyt kreivi Draculan viittaan. Vertailu Bela Lugosin ja Christopher Leen tasoisten legendojen kanssa olisi monelle näyttelijälle turhan jännittävä paikka, ja vaikka Draculana onkin edellämainittujen jälkeen nähty monen monta yrittäjää, ei juuri kukaan ole pystynyt tuomaan rooliin mitään kovin mullistavaa tai muistettavaa. Ennen Regehriä. Täytyy sanoa, että tämä yllätti. Odotin Draculan jäävän auttamatta historiansa varjoon ja toivoin vahvaa esiintymistä muilta hirviöiltä (mitä onneksi sainkin), mutta Dracula ei todellakaan jää kenenkään varjoon. Regehr ei ole Lugosi tai Lee, mutta hän ottaa silti ammattilaisen elein hahmon omakseen, seisoo pää pystyssä ja suorittaa lähes täydellisen uskottavasti. Hänen Draculansa on filmin kepeään ja kieli poskessa kulkevaan yleisilmeeseen nähden juuri sopivan uhkaava ja pelottava, ettei vahvasti kauhuperinteestä ammentava leffa luiskahda kokonaan komedian puolelle, juuri oikean autoritäärinen hahmon arvon huomioiden ja kuitenkin riittävän ei-vakavaotsainen ollakseen samassa tapahtumauniversumissa muun filmin kanssa. Kympin työtä.
Toinen syy, miksi tällainen leffa toimi nimenomaan 1980-luvulla vrt nykypäivä, on se, että poliittinen korrektius ei ollut vielä mennyt hysterialoukkaantumisten pelossa yli. Lapsia ei pidetty jonain posliinista valmistettuina äidin pikku koriste-esineinä, jotka menisivät rikki yhdestä kirosanasta tai veripisarasta leffakankaalla. Yksi alaikäisistä päähenkilöistä polttaa ketjussa, kiroukset ja solvaukset lentelevät, hemmo nimeltä Fat Kid voi olla sankari, hirviöt ovat pahoja (oikeasti, eivätkä mitään leikisti pahoja ja yrittävät kutittaa sinua-tyylisesti) koska ovat hirviöitä ja ”ihmissudella on munat!”, joille potkaiseminen vaaratilanteessa toki kannattaa. Dekkerin teosta tuskin saisi tänä päivänä enää skideille näyttää, eikä se ainakaan tällaisenaan perhe-elokuvan markkinoinnilla voisi ikinä valmistua. Siitä huolimatta se on lähes täydellinen perhe -ja pikkupoikaleffa joka varmasti säikäyttää mutta omaa tarpeeksi sydäntä, huumoria ja lämminhenkisyyttä että tuskin ketään kouluikään ehtinyttä oikeasti traumatisoi. No, isien kannattaa varmaan tarkistaa pläjäys rauhassa itse ensin ja käyttää omaa harkintakykyään jälkikasvunsa kanssa.
Kyseessä siis vajaat puolitoista tuntia käsityönä rakkaudella tehtyä, vilpitöntä ja vintagekauhun muotoon puettua seikkailumeininkiä. Todella aito, hauska, mukaansatempaava ja hurmaavan heittäytyvä filkka. Toki kässäri on silkkaa reikäjuustoa, kasarifiilis läpitunkevaa (mielestäni vain hyvä asia) ja leffa loppuu MONSTER RAP -kappaleeseen (!), mutta voiko kukaan oikeasti olla rakastamatta filmiä, jossa Dracula liikkuu hopeisella pääkallokoristeella varustetulla yönmustalla ruumisautolla?
