Takeshi Miike on yksi elokuvateollisuuden tuotteliaimpia ohjaajia. Lähes joka vuonna useamman leffan uunista ulos pukkaava japanilainen tunnetaan erittäin väkivaltaisista elokuvistaan. Hän on myös tunnustautunut kovaksi spagettiwestern –faniksi. Varsinkin Franco Neron tähdittämä Django on hänen mieleensä. Meinasin pudota penkiltä, kun kuulin Miiken ohjaavan länkkärin. Eikä siinä kaikki, länkkärin, joka kulkee nimellä Sukiyaki Western Django. Oli jo tarpeeksi kummallista, kun Spede aikanaan teki kaksi länkkäriä, Leonen spagujen innoittamana. Miiken aikeet eivät ole niin keveät. Omien sanojensa mukaan, hän halusi luoda kokonaan uuden genren Japaniin. Tätä genreä voisi hyvinkin kutsua nuudeli/riisi –westerniksi.
Sukiyaki Western Djangon tarina kertoo kahdesta jengistä, punaisista ja valkoisista. He ovat vallanneet kylän, johon yksinäinen ratsastaja saapuu hämmentämään tilannetta. Lahjottavissa oleva muukalainen on tullut kylään ison aarteen perässä. Hän joutuu keskelle suurta jengisotaa, jossa hänen on valittava puolensa. Elokuva alkaa melko heikosti, joka johtuu suureksi osin Quentin Tarantinon typerästä roolista. Kohtauksessa Tarantino pistää porukkaa kumoon nuotion äärellä. Hän irvileukainen roolisuorituksensa ei huvita, eikä se myöskään ole cool. Sitä voisi pitää jopa täysin tyhjänpäiväisenä cameona, ellei hahmoa syvennettäisi elokuvan loppupuolella. Silti QT:n roolista jää jotenkin väkinäinen olo. Oli kyseessä sitten lisäyleisön kalastelu tai kaverinpalvelus, niin huonoa roolia ei silti saa tekemättömäksi.
Muut näyttelijät onnistuvat hyvin. Genresekoituksen keskellä näyttelijät ovat omimillaan. Valkoisen jengin johtajalla on samuraimiekka, kun taas punaisten johtaja luottaa kuudesti laukeavaan sekä myöhemmin jopa järeämpiinkin aseisiin. Viittaukset vanhoihin länkkäreihin ovat vähäisiä, mutta tunnelmansa se ammentaa niistä. Elokuva ei olisi mitään ilman sen tunnelmallista musiikkia ja näyttelijöiden spagettiwestern –tyylisiä tulkintoja. Naamat ovat hikisen paskaisia kuin Italian parhaissa genre-elokuvissa. Genrejä sekoitellaan kuitenkin jonkun verran. Kuten mainitsin, valkoisten johtaja luottaa enemmin miekkaan kuin tuliaseisiin. Tästä voi vetää helpon johtopäätöksen, jos tietää jotain elokuvahistoriasta. Samuraielokuvat ja Spagettiwesternit ovat yllättävänkin lähellä toisiaan.
Monet tunnetut spagut ovat paljon velkaa Akira Kurosawan samuraielokuville. Niiden tematiikat ovat hyvin lähellä toisiaan. Ne on sijoitettu vain kahteen erilaiseen maailmaan. Tähän rakoon Sukiyaki Western Django iskee loistavasti. Voisi jopa sanoa, että ympyrä sulkeutuu, kun genre palaa Japaniin. Toisaalta se olisi hiukan liian kärjistettyä, mutta silti totta. Ehkä juuri historiasta johtuen elokuvan kaksi maailmaa sopivatkin paremmin yhteen, mitä olisi odottanut. Olisi helposti kuvitellut, etteivät samurait ja lännennopeimmat sovi samaan raamiin. Tuntuukin kuin elokuva eläisi jossain rinnakkaistodellisuudessa. Se on paikka, jossa kaikki on mahdollista. Onneksi tämä kaikki kuitenkin toimii niin hyvin, ettei katsoja ala miettimään sen enempiä.
Toimintakohtaukset ovat myös sekoitus näistä kahdesta genrestä. Nekin toimivat yllättävän hyvin, ja vahvistavat hyvin uskoani tästä rinnakkaistodellisuudesta. Omituista kyllä tuossa paikassa kaikki japanilaiset puhuvat englantia huonolla aksentillaan. Se onkin harvoja asioita, joka pistää korvaan. Elokuva olisi toiminut paremmin japaniksi, kun nyt siitä jää vähän pöhkö fiilis. Miksi kaikilla japanilaisilla olisi hassu englantiaksentti ja toiseksi, miksi he kaikki ylipäätään puhuvat kieltä, joka ei ole heidän omansa. Tämä on tietysti pieni vika, jonka voi laskea kansainvälisen levityksen piikkiin. Silti se pistää miettimään, miksei elokuvaa voitu dubata amerikkalaisille.
Lopputuloksena Sukiyaki Western Django on erittäin hyvä elokuva. Se yhdistää mainiosti kaksi genreä, jotka ovat muutenkin todella lähellä toisiaan. Miiken vuoristoratamaisen uran kannalta katsottuna tätä voi pitää melkein ohjaajan parhaana elokuvana. Pienistä vioistaan huolimatta kyseessä on todella tunnepitoinen leffa, jonka parissa viihtyy hyvin. Lopuksi on vielä pakko mainita pienenä spolerina, että elokuva sisältää alkuperäisen Djangon tunnuslaulun japaniksi laulettuna. Se jos mikään lämmittää spagufanin sydäntä.
