Epäinhimillisen täydellinen, todellisuuden ylittävän tasaiset kulmat ja reunat omaava monoliiti on selkäpiitä värisyttävän kiehtova. Kappale ilmaantuu vuosien takaiseen maailmaamme laskeutuessaan ihmisapinoiden keskuuteen. Kaikkeen uuteen ja erilaisuuten varauksellisesti suhtautivien esi-isien on vaikea käsittää tuota epäinhimillistä kapinetta. Jotakin tuo mystinen monoliiti kuitenkin herättää esi-isissämme, jotain hyvin massiivista. Ainakin yhdessä apinassa, joka ottaa käteensä luun.
Näin syntyy ihmiskunnan ensimmäinen työkalu ja tehokkaampi sodankäynti.
Olen viimeaikoina elokuvia katsellessani kiinnittänyt valtavan paljon huomiota näyttelijöiden tekemään työhön. Tässä leffassa en kuitenkaan antanut lähes pientäkään ajatusta asialle.
Henkilöiden dialogit olivat, noh, jokseenkin tavallisia, jota tämä elokuva kokonaisuudessaan ei missään tapauksessa ole.
Elokuva ei selvästikään keskity näytteilijöihin ja henkilöihin yksilöinä. Olisi periaatteessa aivan sama, kuka näyttelisi osia, kunhan he vain olisivat ihmisiä. Ihminen on elokuvan päähenkilö.
Voisinkin olla puhumatta “leffasta”, ja vaihtaa nimikkeeksi “eeppinen mestariteos.”
Ensimmäinen “jakso” (Ihmiskunnan aamunkoitto) oli viehättävän esteettinen ja veti minua ihmisenä puoleensa. Kuulostaa kai
erikoiselta vertaukselta, mutta olisi ollut aivan eriasia katsoa esimerkiksi “koirien aamunkoittoa”, tai katsoa koirana ihmiskunnan aamunkoittoa. Jos vähääkään voitte joustaa pinnallisuudestanne, ymmärrätte varmasti pointtini.
Kun esi-isämme oivalsi luun hyödyn ja loi siitä työkalun avukseen, on kai inhimillistä liikuttua ihmisenä – enkä kyyneliäkään säästellyt, vaikka oli menossa vasta teoksen varhainen hetki.
En todellakaan sano, että teoksen toinen “jakso” oli tylsin jakso, sillä en tahdo puhuakaan tämän elokuvan yhteydessä pitkäveteisyydestä. Sanotaan vaikka niin, että toinen jakso oli, no, pliisumpi muihin osiin verrattuna, mutta kuitenkin taidetta. Varsinkin sen alkukohta on erittäin esteettinen ja loistavan visuaalinen. Mahtipontinen ja liikuttavan kaunis musiikki on jopa tärkeänä kuorrutteena ja osana tätä taideteosta. Jos joku väittää teosta flegmaattiseksi, en voi kuin ihmetellä mistä hän on repinyt sen. Mutta ehkä eksyin hieman aiheesta.
Toisessa jaksossa siis löydetään kuusta monoliiti, on vuosi 2001. Käsittämättömällä tavalla monoliiti on se sama epäinhimillinen kapistus joka aloitti nykyihmisen “matkan.”
On huvittavaa, mutta oivaltavaa ja kiehtovaa nähdä, että satojen vuosien jälkeen ihminen ei olekaan kehittynyt sisimmässään yhtä. Yhä edelleen visuaalinen epäinhimillisyys herättää epävarmuutta ja pelkoa. Ihminen on siis kehittänyt vain maailmaa ja elämänsätyyliä, mutta on itselleen ikuinen arvoitus.
Pelottavalla tavalla viehättävää oli huomata kuinka hiljaista avaruudessa oikeasti on, kiehtovaa.
HAL 9000 (äänenä Douglas Rain) on tuoreinta huippukehittynyttä tekoälyä. Kyseinen tietokonejärjestelmä on asennettu viisi henkiseen avaruusalukseen. HAL 9000 – “Hal” tuntuu heti ihmisyyden vastaiselta ja epäilyttävältä. Se näkee kaikkialle, se kuulee kaiken, se ajattelee, muttei elä. Se on kone, jonka ihminen on luonut ajansaatossa.
On pelottavaa, kun esitetään kysymys “onko Halilla tunteita?” – Mihin tiede on menossa?! Mihin ihminen joutuu, kun hän tahtoo ylittää itsensä?
Hal ottaa avaruusaluksen haltuunsa ja alkaa eliminoida miehistöä, se ei todellakaan ole mikään typerä. “Dave, my mind is going.” (Hal)
Ihminen on luonut itseään älykkäämän koneen, onko siinä tulevaisuus?
Viimeinen “jakso” väritti taideteoksen häkellyttävän visuaalisella tavalla. Pinnalliset katsojat voivat kunnioittaa teosta sen verran, että jättävät katsomatta. Näkemäänsä on analysoitava ja siihen on keskityttävä, on aiheetonta odottaa pelkkää “leffailtaa” – analysoiva katsoja tulee muuttamaan ajatusmaailmaansa ääritapauksissa.
Luultavasti jonkin madonreiän tuottama värileikki avaruudessa on mystistä, eettistä, henkeä salpaava ja jopa pateettinen, täysin positiivisella tavalla.
Daven hetkittäinen kasvojen välähtäminen kuvassa kera silmineen on upea, mutta hieman karmiva lisäys.
“Perillä” Dave huomaa elämänsä vilisevän kirjaimellisen konkreettisensa silmiensä edestä. Tämä on kuvattu todella upealla tyylillä ja pinnallisempaa katsojaa heikottaa. Dave kohtaa ylellisessä huoneistossa itsensä lisäksi täydellisyyden. Älkää vain ajatelko että se on positiivinen asia. Dave ei tee muutakuin syö ja pitää itseään hengissä täydellisyydessä. Hänen ei tarvitse pyrkiä mihinkään, eikä hänen tarvitse siis tehdä mitään – kaikkihan on jo täydellistä! Mutta missä elämän merkitys ja hienous piilee, kun vain syntyy, elää tekemättä mitään ja sitten kuolee? Miksi edes elää, ei ole odotettava onnistumisia tai selviytymisiä, kun kaikki on jo täydellistä.
Kun Dave iäkkäänä kuolinvuoteeltaan näkee edessään tutun monoliitin, en voi välttyä ahdistumisen tunteelta. Missä on se inhimillinen epävarmuus ja kiehtomus tuota kappaletta kohtaan?
TÄYDELLINEN ihminen ei jaksa liikkua, hän ei tarvitse mitään, hän on erkaantunut itsestään eikä ole enää ihminen. Hän on yli-ihminen.
Ihminen ei ole täydellinen. “Homo Sapiens” – ajatteleva ihminen, mitä ajattelimisen aihetta täydellisyys tuottaa? Mihin ihmiskunta joutuu, kun pyrkii aina vaan enempään, täydellisyyteen?
En usko, että teokselle on jotain yleistä selitystä, on kuitenkin oma näkemykseni, että teoksen pohjimmainen kysymys käsittelee ihmisen täydellisyyden tahtoa. Mitä hyötyä meille on siis täydellisyydestä, jonka jälkeen ei ole ongelmia, joiden vuoksi tuntea selviytymisen tunteita? Tunteet ruokkivat toisiaan, on inhimillistä olla epätäydellinen.
Mainittakoon vielä se mysteettinen monoliiti. Korkea, suorakulmainen musta kappale, korostettuna täydellisen suorilla reunoillaan ja kulmilla. Siihenkö me aiomme pyrkiä? Tehtävänä olisi rakentaa täydellinen rakennelman. Luomme täydellisen kuution joka on täydellinen jokapuolelta. Mitä me saamme? – Täydellisen rakennelman. Täydellisen. Mitä sen jälkeen? Ikuisuus tuon täydellisyyden ympärillä, tekemättä mitään tai haluamatta mitään. Miksi elää?
Kubrickin ja Clarken yhdessä kirjoittama mestariteos visualistaa massiivisia ja tärkeitä ajatuksia. Elokuvassa fiksuinkin katsoja ei välttämättä ymmärrä kaikkea, ainakaan ensimmäisellä katsomiskerralla. Se ei häkellytä pelkästään sen 139 minuutin ajaksi, vaan pistää analysoivan katsojan ajattelemaan asioita todella pitkään. Pinnallinen ihminen ei saa tästä mitään irti, ei mitään. On oltava äärimmäisen vapaamieleinen katsoessa teosta.
“Jos joku katsoja jonain päivänä ymmärtää 2001:n täysin, me olemme epäonnistuneet tehtävässämme.” – Arthur C. Clarke. Mielestäni Clarke hakee lausahduksellaan sitä, ettei elokuvalle ole yksiselitteistä merkitystä, jokainen oivaltaa eri tavalla saman, pohjimmaisen tarkoituksen. Teoksessa kiehtovaa on se, että vaikka muodostaisi siitä millaisen kuvan, on epävarma siitä, onko se ollut leffan tarkoitus. Ehkäpä se on vain visuaalinen ja konkreettinen lähde katsojalle, josta hän saa loputonta ajattelun aihetta.
Luulempa, että epätodellisen täydellinen monoliiti herätti esi-isissämme halun tavoitella täydellisyyttä, sitten se antoi nyky-ihmiselle puhtia potkia vielä kauemmas, kunnes se oli yli-ihmiselle täysin turha.
Positiivisesti sentimentaalinen, pateettinen ja liikuttava mestaritaideteos johtaa ajattelevan katsojan ihmiselle ratkaisemattoman kysymyksen eteen “keitä me olemma, kuka minä olen?” – Elokuva torjuu yhden selvästi väärän vastauksen – emme ainakaan täydellisiä.
Me kyllä tiedämme, mikä on inhimillistä, mutta entä jos unohdamme sen? Tärkein tehtävämme ei ole kehittyä uusin ulottuvuuksiin, vaan pysyä ihmisenä. Inhimillisenä olentona, joita olemme.
Minä olen ihminen, en turha täydellisyys.
