Lapsukainen täyttää vuosia ja toivoo kynttilöitä muutosta perhe-elämän ankeuteen. Kappas vain – toive toteutuu ja käänteiden jälkeen koko perhe on kasassa ja rikkinäiset ihmissuhteet parsittu yhteen. Kuulostaa ihanalta ja aah, niin tutulta… ai tosiaan, juonihan on pöllitty suoraan Jim Carreyn tähdittämästä Liar Liar-komediasta. Tällä kertaa söpöysmittarit tosin nousevat korkeammalle, kun mukana on söötti pikku beaglekoirakin.
Saksan kieli ei edelleenkään miellytä korvaani, mutta ei anneta sen vaikuttaa pisteisiin. Jenkkileffoista kopioitu siirappisuus sen sijaan syö pisteitä leffalta jo enemmän kuin tekniset viat McLarenilta. Tylsä bisnesisukki, huolehtiva, mutta kaltoinkohdeltu äiti, pahoille teille eksynyt pojankloppi ja koirarakas pikkunappula eivät tarjoa suurempia elokuvaelämyksiä. Lisäksi joukkoon eksyy nuori kaunis typy ja tämän perään kuolaava lähettipoju. Ja tietenkin se söötti koira.
”Masentunut psykiatri”-vitsi tai Kramer-isukin nimeä käyttävän lähettipojan naissekoilut tuovat laimeaan soppaan lisäväriä, mutta en ymmärrä mitä itse kohdeyleisö, eli pikku penskat, niistä hyötyvät. Ja jottemme unohda elokuvan päätarkoitusta: lapsille olisi riittänyt se söötti koira.
Ohjaaja Krausen leffaa on turha syyttää omaperäisyydestä tai edes hauskuudesta, mutta kun kyseessä on kai perheen pienimmille suunnattu kertakäyttöseikkailu, minimipisteitä ei voi antaa. Vai voisitteko te tuomita leffaa, jossa ruudulla kirmaa perheen pelastava nappisilmäinen söötti koira?
(Ai, ette voi? No, sitähän minäkin ajattelin.)
