Kauas kotoa ajautunut Voyager-alus jatkaa, kuten oletettua, pyrkimystään seilata takaisin tutumpaan galaksiin Star Trek: Voyagerin toisella kaudella. Star Trek -perinteitä kunnioittavan ysärisarjan kakkoskausi on kutakuinkin samaa tasoa kuin ensimmäinenkin. Episodeissa nähdään edelleen konflikteja kahden erilaisen miehistön pyrkiessä löytämään yhteistä säveltä edellisen kauden onnettomuuden jälkeen. Isompana ongelmana näyttäytyy kuitenkin miltei kaikki aluksen ulkopuolelta tuleva.
Useista Star Trek -maailmaan sijoittuvista sarjoista Voyager on kakkoskaudellaankin keskitasoa niin jaksoissa esiintyvien ideoiden mielenkiintoisuuden kuin monen muunkin seikan suhteen. Jostakin kumman syystä sarjan käsikirjoittajat ovat tälle kaudelle keksineet, että on kiva aloittaa muutama episodi mielikuvitusleikillä. Holokansi, kuten asiantuntevat trekkerit tietävät, on avaruusaluksen sisään rakennettu tila, jossa voi paeta kylmää tähtikenttää vaikkapa tietokoneen luomalle biitsille tai villin lännen saluunaan. Kodin kaukaisuus ja avaruuden armottomuus teki mm. Dark Star -leffan astronauteista kajahtaneita, joten holokannelle on toki Voyagerissa tarvetta. Jos sen käyttö ei kuitenkaan erityisesti palvele jakson tarinaa, ovat esimerkiksi kapteeni Kathryn Janewayn (Mulgrew) holosessiot selvästi turhaa ajantäytettä. Siellä Janeway heiluu 1800-lukulaisissa puitteissa ja korsetti kireällä, kunnes komentosillalta kuuluu pyyntö päättää vapaahetki.
On tietysti tärkeää, että aluksen kapteenin persoona avautuisi katsojalle mahdollisimman laajasti, jotta hänestä oppisi pitämään. Valitettavasti vain se, että rouva kapteeni silloin tällöin haaveksii Kotiopettajattaren romaanin tunnelmissa, ei jää kuin irralliseksi haihatteluksi varsinaisen toiminnan rinnalla. Tiukoissa tilanteissa tehdyt päätökset kertovat Janewaysta paljon enemmän ja oleellisempia asioita. Esimerkiksi episodissa Deadlock, jossa Voyager uuden onnettomuuden seurauksena monistuu kertaalleen, Janewaylle on kirjoitettu verraten oivallista materiaalia.
Voyagerin toisen kauden parhaimmat palat liittyvät siti juuri hologrammeihin. Aluksen sairasosastoa hallitseva hologrammitohtori (Picardo) osoittautuu monessa tilanteessa korvaamattomaksi avuksi, mutta myös kiehtovaksi osaksi tarinoita. Periaatteessa pelkäksi tietokoneen tuottamaksi kuvajaiseksi miellettävä hahmo ei osaa toivoa muuttuvansa ihmiseksi, eikä sellaista tapahdukaan. Joillekin hologrammitohtori on vain tietokoneohjelma, jota ei tarvitse huomioida kuin eläviä olentoja. Toisaalta tohtori on ohjelmoitu mm. tervehtimään ja esiintymään empaattisesti. Näin ollen eräs vidiialainen potilas jopa rakastuu kuvajaiseen jaksossa Lifesigns. Vaikka tohtorin liikkumatila on hänen olomuotonsa vuoksi rajallinen, hahmolla leikittely on sitä herkullisempaa myös katsojalle. Robert Picardon työskentely roolissä ansaitsee pienen moitteen, sillä välillä hän tuntuu unohtavan esittävänsä “vain” tekoälyä.
Kauden suuriin linjauksiin kuuluu Vulcan-planeetan Tuvokin (Russ) ja vain muutaman vuoden ikäiseksi elävän Kesin (Lien) opettaja-oppilas -suhde. Samalla kun Kesin likeisin ystävä, höpöttämistä höpöttämisestä päästyäkin jatkava Neelix (Phillips), keikkuu mukana kuin kummana pellenä, Kesin ja Tuvokin hahmot kehittyvät katsojan kannalta kiinnostavemmiksi. Kesin tapauksessa jymähdetään siihen, mitä kiltti ja herttainen nainen pohjimmiltaan muka on (Elogium) – miestä mielipuolisesti kaipaava naaras. Luutnantti Tuvokin kauden huippuhetki taas koetaan ilman Kesiä. Jaksossa Innocence suippokorvan logiikka joutuu koetukselle, kun hän törmää tuntemattomalla planeetalla siellä kuolemaa odottavaan lapsijoukkoon. Vieraiden kulttuurien tavat ja tottumukset hätkähdyttävät, mutta kunnon Star Trek -tapaan niihin yritetään löytää syy ja kaikkia tyydyttävä ratkaisu.
Tuvokin “yhden miehen seikkailua” vastaavia onnistumisia Voyagerin kakkoskaudella yritetään myös komentaja Chakotayn (Beltran) ja lentotaituri Parisin (Duncan McNeill) kohdalla, joskin vähemmän onnistuneesti. Chakotayn isiensä kulttuurin löytäminen osassa Tattoo on yltiösentimentaalisuuteen sortuva oodi komentajan tatuoinnille. Tom Parisin epäonneksi koituvat taas käsikirjoittajien yritykset leikkiä hurjapäistä Tom Parisia käsikirjoittajina. Tresholdissa Paris ampaisee tyhjyyteen ja potkaisee tyhjää, mutta alusta asti on selvää, ettei näin hyvää hahmoa kuitenkaan voi vielä tappaa. Paremmin Paris pärjää pienen porukan kanssa, kuten vaikkapa episodissa Parturition.
Kaiken kaikkiaan Voyagerin toisen kauden 26 episodia ovat kuitenkin mukavaa iltapäiväviihdettä. Alle 50 minuutin jaksoissa on vaikea käsitellä mitään suurta aihetta kunnolla, joten tarinoiden suurpiirteisyys ja karkeat hyppäykset kohtausten välillä pitäisi ehkä siksi antaa kokonaan anteeksi. Kauden ehdottomasti paras pala seuraa vasta aivan sen lopussa; kaksiosaisen Basics-tarinan cliffhanger on niin kutkuttava, ettei kolmoskauden alkua malta – Seska soikoon – jättää väliin!
Kuten tyypillistä, Star Trek: Voyagerin vuonna 2007 julkaistu DVD-boksi sisältää tekstitykset mm. englanniksi ja ruotsiksi, muttei suomeksi. Setistä löytyy runsas lisämateriaalivalikoima, jossa huomiota saavat sekä Tuvok että Seska mutta myös Ethan Phillips. Phillipsin Neelix saattaa näyttää pelleltä, mutta hahmon luomiseen vaaditun vaivan näkeminen voi herättää myös kunnioitusta.
