X-Men: Apocalypse on rosterinsa seitsemäs elokuva, mutta olennaisemmin se on kolmas osa X-Men Origins: Wolverinen jälkeisessä menneisyyteen sijoittuvassa tarinajatkumossa. Trilogia ei siis ole varsinainen uudelleenkäynnistys puhtaimmillaan, sillä aiempien elokuvien tapahtumat vain odottavat tulevaisuudessa. Esimerkiksi Ian McKellenin roolisuoritusta ei suinkaan ole pyyhitty aikakirjoista, vaan kyseessä on simppelisti Michael Fassbenderin Magnetoa ikääntyneempi versio.
Ajatus on teoriassa toimiva ja siitä pitävät varmasti eniten sarjakuvan fanit, sillä taustoittaahan se tehokkaasti suosikkihahmojen menneisyyttä. Kenessä tahansa muussa jo X-Men: First Class herätti aavistuksen siitä, että alkuperäisen trilogian jälkeen ideat olivat loppu. Kun kaikkien aikojen suosituin mutantti, Wolverine, vielä irtautui sarjasta omalle sotapolulleen oli aikamatkailu franchisen henkiin herättämiseksi ilmeisesti ainoa mieleen juolahtanut konsti. Hohhoijaa.
X-Men: Apocalypse on mittasuhteiltaan sarjansa suurin osa, mutta valitettavasti tämä ei tarkoita, että se olisi myös paras. Itseasiassa päinvastoin. Se kaivaa itselleen niin monia kuoppia, että sillä on jopa vaikeuksia löytää jalansijaa kaivaessaan aina vain uusia.
Ongelmavyyhti juontaa juurensa ohjaajavalintaan. Alkuperäisen trilogian kaksi ensimmäistä osaa sekä nyt kaksi tuoreinta X-Men-säntäilyä ohjannut Bryan Singer tuntee selvästi lukkarin rakkautta aihettaan ja hahmojaan kohtaan, minkä lisäksi hän on osallistunut elokuvan tarinan laadintaan.
Etenkin kirjan tai sarjakuvan kaltaista alkuperäismateriaalia sovittavissa elokuvissa kumpi tahansa näistä tekijöistä antaisi jo yksin riittävät saumat puhaltaa silkka puhkeamistaan odottava kupla. Singer tekee klassisen käsikirjoittaja-ohjaajan virheen, eikä ole omaan materiaaliinsa rakastuttuaan kyennyt leikkauspöydällä karsimaan joutoainesta riittävän rankalla kädellä.
Lopputulos on aivan liian pitkä ja mahtipontisuudessaan sarjansa raskassoutuisin osa. Venytetyt kohtaukset saavat tarinan ajoittain polkemaan paikoillaan ja sivujuonten jatkaminen pitkän tuokion jälkeen täsmälleen siitä, mihin viimeksi jäätiin, on kuin joutuisi lautapeliä pelatessaan lähtöruutuun.
Ei myöskään tarvitse olla varsinainen X-Men-sarjakuvien fani pannakseen merkille, että hahmojen merkittävyyden painotuksissa sekä heidän menneisyytensä ja keskinäisten siteidensä kuvailussa tehdään rohkean omavaltaisia päätöksiä ja joissakin tapauksissa silkkoja virheitä. Fiktiivisen menneisyyden luominen valkokankaalle toki vaatii sepitettä, mutta siinä ei saisi piillä tarinan ulkopuolisia agendoja. Tästä paras esimerkki on Mystikolle jo edelliselokuvasta lähtien rakennettu messiaaninen asema, joka tuntuu lähinnä keinolta tarjota Jennifer Lawrencelle riittävästi ruutuaikaa uusia roolinsa Nälkäpeli-elokuvista. Ilmiön ärsyttävyyttä korostaa entisestään se, että vastaavissa tilanteissa Marvel Studion ratkaisut heikoimmillaankin menettelevät.
Tarinaniskennän ohella Singerin suuria ongelmia on uskottavuuden puute. Ohjaajalla ei yksinkertaisesti ole kykyä hallita maailmanlopun mittasuhteisiin pyrkivän supersankaritarinan kuvastoa. Ajoittaisesta näyttävyydestään huolimatta laajamittaiset CGI-maisemakuvat eivät kestä tarkkaa silmää ja hahmokavalkadin pönötys muovisissa asuissaan ja heppoisissa lavasteissa muistuttaa lähinnä Comic Conia. Wolverinen ja Pedon (Beast) hulvattomat Matrix-loikat edustavat sellaista tehosterymistelyn perinnettä, jossa valjaat olisi ollut yhdentekevää jättää näkyviin. Näyttää siltä, että vuoden 2000 X-Menistä ollaan tultu eteenpäin lähinnä kuvatarkkuudessa.
X-Men: Apocalypsen heikko laatu ei lankea ainoastaan Singerin harteille, vaan paljolti se johtuu myös laadullisesti epävakaasta roolituksesta. Rankasti yliarvostetun Jennifer Lawrencen tavoin myös Sophie Turner käytännössä uusii toisen tunnetun roolinsa ja on kuin ilmetty flegmaattisesti mariseva Sansa Stark. Elokuvan jatkuessa puunaamaiset naistähdet on jopa huolestuttavan helppo sekoittaa toisiinsa. Epäonnistujien joukkoon lukeutuu myös Nicholas Houltin nysverö Hank McCoy eli Peto. Olivia Munnin Tajunnan (Psyloche) osaksi jää näyttää hyvältä lateksissa ja niin kutsuttu rooli on pahempi torso kuin Ihmenainen (Wonder Woman) aiemmin keväällä ilmestyneessä Batman v Supermanissa.
Elokuvassa on myös hyvät hetkensä, joihin liittyvät sen harvat laadullaan erottuvat roolisuoritukset. Etenkin Michael Fassbenderin hiljaiseloon vetäytynyt Magneto jatkaa tyylikkäästi miehen samanaikaisesti herkkää ja vahvaa tulkintaa ja estää elokuvaa lipsumasta vain yhdeksi teiniseikkailuksi Nälkäpelien, Labyrinttien ja Outolintujen joukkoon. Nuoremman polven näyttelijöistä ei erotu ainakaan negatiivisessa mielessä uudeksi MacGyveriksin valittu Lucas Till, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin on roolinsa Elohopeana (Quicksilver) uusiva Evan Peters. Yli 80 kilometriä tunnissa liikkuvilla ja 3100 kuvaa sekunnissa taltioivilla Phantom-kameroilla toteutettu hidastus-nopeutus-jakso, joka päästää hahmon yli-inhimillisellä nopeudella briljeeraamisen upeasti oikeuksiinsa, muistuttaa läheisesti Deadpoolille ominaisia tyylikikkoja ja edustaa samalla Apocalypsen huumoria parhaimmillaan.
Huumorinsa turvin leffa välttääkin Batman v Supermanin pahimman virheen, eikä ota itseään liian vakavasti. Matkaa MCU:n aitoja tirskahduksia aiheuttavaan tilannekomiikkaan on kuitenkin vielä valovuosia ja katselunautintoa hieman jarruttelee tunne sen tahattomuudesta.
X-Men: Apocalypsen pahin kompastuskivi on sen maailmanlopun tematiikka. Lähes kaikkivoipa ja itseään jumalana pitävä pääkonna ja tämän vastustamaton hinku laittaa maailma sileäksi on jo loppuun kaluttu juttu jopa supersankaritarinoissa. Oscar Isaacin tulkitsema versio pääkonna Tuhosta (Apocalypse) muistuttaa toki sarjakuvista tuttua hahmoa, mutta liian ihmismäinen toteutustapa tekee jaarittelevasta esimutantista sinertävänharmaine kasvomaalauksineen ja muunneltuine äänineen hivenen hupsun – ei pelottavan, jollainen hahmon tulisi olla.
Sanomattakin lienee selvää, että itse maailmanloppu jää alkutekijöihinsä, kun Tuho jättää punomiinsa juoniin pyramidin mentäviä aukkoja päivän pelastamiseksi. Kaikesta näkyy näytteleminen ja hahmojen toimiminen käsikirjoituksen orjuuttamina. Olento, joka kykenee muuttamaan materiaa tomuksi, kiinnittää tarinan myöhempien vaiheiden kannalta olennaisia hahmoja seinälle näiden toverien pelastettaviksi. Kairo tuhotaan sekunneissa, mutta koko loppuelokuva pyöritetään kivimurskaa ja metallinkappaleita samoilla tanhuvilla.
Suhtautumista uusimpaan X-Men-installaatioon ei auta se, että Tuhon ratsumiehiksi päätyvät harhaanjohdetut mutantit ja heitä vastaan taistelevat “hyvät” mutantit muodostavat asetelman, joka tuntuu jo etukäteen kuluneelta. Tänä vuonna kun on nähty jo DC:n suurimmat nimet mättämässä toisiaan turpaan ja koettu Kostajien keskinäinen konflikti elokuvassa Captain America: Civil War. Mutanttimittelön ohella Fox voisi vielä jakaa Fantastic Four -hahmot kahdeksi keskenään kiisteleväksi ihmekaksikoksi ja Sony yhteistyössä Marvelin kanssa sinkauttaa Hämähäkkimiehen sarjakuvien sivuilta tutut kloonit kiusaamaan seittisankaria myös valkokankailla.
Oli miten oli, X-Men: Apocalypse on toistaiseksi vuoden huonoin supersankarielokuva ja tulee melko suurella todennäköisyydellä tuon tittelin myös säilyttämään.
