1960-70 -lukujen taite toi esiin uudenlaisen näkökulman amerikkalaisen elokuvan suhtautumisessa intiaaneihin. Vuosikymmeniä oltiin westerneissä nähty intiaanit lähinnä valkoihoisten kimppuun hyökkäilevinä persoonattomina villilaumoina, joita sankarilliset valkoihoiset sitten paukuttelivat puolihuolimattomasti postivaunun ikkunoista ja kuskinpukeilta, osuen yleensä jokaisella laukauksellaan vähintään yhteen täyttä laukkaa ratsastavaan, kiljumiseen keskittyvään ja osuman saatuaan komean ilmalennon suorittavaan punanahkaan. Mutta aika – osaltaan todennäköisesti käynnissä ollut Vietnamin sota – kypsytti elokuvantekijöiden uudenlaisen näkemyksen myös intiaanikysymykseen. Ns. revisionistisia lännenelokuvia oli nähty jo aiemmin, mutta vuonna 1970 valmistui USA:ssa kolme näkemykseltään oleellisesti vanhoista länkkäreistä poikkeavaa intiaaneja käsittelevää elokuvaa: Elliot Silversteinin Mies hevosena (A Man Called Horse), Ralph Nelsonin Verinen sotilas (Soldier Blue), sekä Arthur Pennin ohjaama, Thomas Bergerin vuonna 1964 ilmestyneeseen kirjaan perustuva Pieni suuri mies. Pari jatko-osaakin poikinut Mies hevosena oli lähinnä intiaanien elämää ja tapoja valottava kansatieteellinen seikkailu- ja draamaelokuva, kun taas Verisessä sotilaassa ja Pienessä suuressa miehessä oleellisina teemoina oli Yhdysvaltain intiaanisotiin tuotu intiaaninäkökulma, joka ei mairitellut siihen asti enemmän tai vähemmän puhtaasti sankareina käsiteltyjä sinitakkeja.
Siinä missä Verinen sotilas on juoneltaan suppeampi, brutaali kuvaus intiaanisotien raakuuksista ja lähinnä yhden leirin tuhoamisesta, on Pieni suuri mies humaani ja katkeransuloisella huumorilla höystetty eeppinen kertomus aikakaudesta, jolloin intiaanien valtakausi Yhdysvaltojen preerioilla lopullisesti alkoi olla ohi (vaikka saavuttivatkin loistokkaimman voittonsa Little Bighornissa), ja legendaariset pyssysankarit ammuttiin raukkamaisesti takaapäin (Wild Bill Hickok). Ennen kaikkea Pieni suuri mies on kuitenkin kertomus pienestä ihmisestä suuren aikakauden kuohuissa, ja Dustin Hoffman tekee elämänsä roolin Jack Grabbina – Pienenä suurena miehenä, joka yrittää pärjäillä parhaansa mukaan elämän heitellessä häntä milloin intiaanien, milloin valkoisten pariin. Jotain Hoffmanin näyttelijänkyvyistä kertoo se, että Jack Crabb nähdään elokuvassa 17-vuotiaasta nuorukaisesta 121-vuotiaaseen vanhukseen. Chief Dan Georgen sympaattisesti tulkitsema vanha päällikkö Old Lodge Skins, (George nähtiin sittemmin mukavassa pikkuroolissa mm. Clint Eastwoodin Lainsuojaton-elokuvassa,) nousee Pienen suuren miehen jälkeen elokuvan ehkä keskeisimmäksi hahmoksi, ja hänen suustaan kuullaan elokuvan filosofisimmat repliikit hänen kommentoidessaan omasta näkökulmastaan käsittämättömäksi mennyttä maailman menoa. Päällikön legendaarinen mönkään menevä kuolinkohtaus on sittemmin lainattu mm. television suklaapatukkamainokseen. Pieni suuri mies suorastaan vilisee mielenkiintoisia sivurooleja (mm. Richard Mulliganin itserakas kenraali Custer, Jeff Coreyn sympaattinen, vanheneva revolverisankari Wild Bill Hickok ja monet ei-historialliset sivuhenkilöt), ja yksi osa elokuvan viehätyksestä onkin seurailla henkilöiden pulpahtamista uudelleen vastaan milloin missäkin tarinan käänteissä.
Pieni suuri mies ei ole historiallisesti tarkka aikakauden kuvaus, vaan elokuva ottaa erinäisiä taiteellisia vapauksia niin historiallisten tapahtumien ajankohdissa kuin osin niiden sisällössäkin, mutta mikään dokumenttihan ei olekaan kyseessä, vaan satiirisia elementtejä sisältävä ja lempeällä ironialla höystetty draamaelokuva, jolla toki on näkemyksensä ja sanomansa.
Elokuvateknisesti Pieni suuri mies edustaa tietenkin omaa aikakauttaan, ja on selvää, että tämän päivän tekniikkaan tottunut katsoja löytää teknisestä toteutuksesta parantamisen varaa, mutta koska Pieni suuri mies on ensisijaisesti draama, elokuvan mahdollisiin teknisiin vanhanaikaisuuksiin ei juuri ehdi edes kiinnittää huomiota. Visuaalisesti näyttävimmät kohtaukset, kuten suuret taistelukohtaukset, on Pienessä suuressa miehessä toteutettu kuitenkin sen verran näyttävästi, että nykytekniikka ei niihin välttämättä mitään oleellista parannusta toisikaan.
Pieni suuri mies on ehdoton western-klassikko, ja intiaanielokuvista puhuttaessa mielestäni edelleen ylittämätön ykkönen. Vuosikymmeniin ei tehty toista yhtä merkittävää Pohjois-Amerikan intiaaneja käsittelevää suuren tuotannon elokuvaa, vasta kaksikymmentä vuotta myöhemmin Kevin Costner päivitti intiaanielokuvan modernimman tekniikan aikaan erinomaisella ”Tanssii susien kanssa” elokuvallaan, jonka yksi tärkeä esikuva Pieni suuri mies selvästikin on ollut.
Viisi tähteä
