Kauhuleffoihin hurahtaneella Wes Cravenilla vierähti useampi vuosi Scream –trilogian päätösosan jälkeen ennen kuin tuttu kauhistelu pääsi jälleen jatkumaan. Valtavista tuotanto-ongelmista kärsinyt ihmissusileffa Cursed ilmestyi lopulta vuonna 2005, vain hetki ennen Cravenin toista uutuusleffaa, Red Eye –lentokonetrilleriä.
Eipä Wesiä varmaan naurattanut, kun puolet leffan kohtauksista jouduttiin ottamaan uusiksi vuoden 2004 aikana, ja samalla puolet castingista säntäsi pakoon taloudellista floppia peläten. Mm. Mandy Moore pakeni ja Cravenille aiemmin juuri Screamin kaksi osaa kirjoitellut Kevin “teinikauhu” Williamson joutui ison uudelleenparsimistyön ääreen. Lopulliseen versioon päätähdiksi jäivät urallaan laskusuhdanteessa oleva Christina Ricci, Jesse Eisenberg ja Michael Rosenbaum eli Smallvillen Lex Luthor – nyt hiuksien kera.
Kyllähän ne tuotanto-ongelmat näkyvät. Eivät niinkään alkumetreillä, jossa tiimi kokoaa tavanomaisista kauhupalasista mukiinmenevää viihdettä. Söpö sisko Ellie (Ricci) ja sen nörtti veli (Eisenberg) joutuvat todistamaan ensiksi auto-onnettomuutta ja sitten ihmissuden hyökkäystä. Vammojen tarkastelun jälkeen alkaa arvailu siitä, että kuka tässä onkaan muuttumassa verenhimoisen tappajan toveriksi. Lopussa ryskeen kovetessa käy kuten usein ennenkin ja kovin irtonaiseksi menee kuunloisteen täyttämä säntäily. Väkivaltakin tuntuu jotenkin lipsuvan typerän brutaaliuden puolelle – eikä se näytä edes olevan säikyttelymielessä, vaan ihan “lapiolla lätkimisen ilosta”. Kummallista. Toisaalta Craven onnistuu myös ivailemaan oman suosikkigenrensä kliseille ja kääntää show’n tahalliseksi parodiaksi. Nimenomaan tahalliseksi.
Näyttelijät tekevät rutiinisuorituksen. Kukaan ei oikein nosta päätään – aivan kuin jokainen kaartista olisi pelännyt, että ihmissusi sivaltaa ensimmäisenä taitavimpien päät poikki. Kovasti (jopa liikaa?) laihtunut Christina Ricci pyörittelee isoja suloisia silmiään ja toipuu hetkessä toinen toistaan kovemmista fyysisistä tälleistä. Sama ihmeparantumisten suma vaivaa myös kanssatovereita.
Williamsonin viimeinenkään käsisversio ei poikkea paljoa Screamien hieman tympeästä ilmapiiristä (syyttäisimmekö tästä tapoihinsa turtunutta ohjaajavanhusta?). Kiljahduksia. Verta. Matrix-tyylisiä (lue: käsittämättömiä) lennähdyksiä päin seiniä. Lisää verta. Juoksemista. Verta. Ihan vain vanhan Wes-sedän iloksi. Onneksi kaiken keskinkertaisuuden keskeltä paistaa jonkinlainen tekemisenilon häivähdys – tai sitten se häivähdys on vain täysikuu, joka kuoleman kattilallaan kikkailee. Aivan sama, sillä vaikka loppuratkaisu on kaikessa väkivaltaisuudessaan päätöntä menoa, Cursedin katselee kyllä kertaalleen jopa hyvillä mielin. Ainakin jos ei karsasta paikoin typeräksi yltyvää pieksentää ja susien ulvontaa. Jo mainittu Cravenin (yllättävästikin?) itseironinen ote pelastaa paljon.
