Niin, kukapa ei haluaisi kuulua aina joukkoon kuin joukkoon ja tuntea olonsa kotoisaksi sama missä ikinä kulkeekaan. Leonard Zelig astahtaa pyrkimyksessään kuitenkin pari harppausta liian pitkälle ja muuntaa itsensä kanssakeskustelijoidensa kaltaiseksi… siis ihan fyysisesti!
Zelig on Woody Allenin vuonna 1983 valmistunut ja järjestyksessään kahdestoista kokopitkä elokuva. Woodylle tyypillisesti elokuva kurkottaa kauas historian syövereihin (1920-luvulle) ja vääntää matkallaan kasan kieroja vitsejä. Allen näyttelee itse show’n varastavaa kameleonttimies Zeligiä, josta irtoaa kyllä juttua, muttei aivan puolentoista tunnin ajaksi.
Zelig lätkäisee alkumetreillä katsojan kasvoille nopeasti hyvän ja ennen kaikkea omaperäisen leffan ainekset, mutta ei sitten käytä kaikkea potentiaaliaan. Pääpointti on kokoajan siinä, kuinka kovasti Zelig yrittää välttää sopimattoman joukosta erottumisen ja olla pelkkä hiljainen hissukka massan harmaudessa – ts. hän haluaa kiertää omista mielipiteistä aiheutuvat harmit kaukaa. Harmi että siinä samalla oma elämä unohtuu. Toisena ja ehkä riemukkaimpana elementtinä toimivat yleisön reaktiot kummajaiseen. Varsinkin lehdistön korostama asioiden mustavalkoistaminen tekee kameleontista vuoroin vihatun sekä sekoilevan kummajaisen ja vuoroin koko kansan sankarin. Sama kierre toistuu toki ihan nykypäivänäkin jopa isommassa mittakaavassa.
Mia Farrow pitää perinteitä yllä ja vetää yhden kolmestatoista Allen-leffarooleistaan asenteella. Produktio ei silti ole mikään näyttelijöiden näytönpaikka, vaan paino on dokumentaristisessa kerronnassa ja kuvauksellisessa, muinaisille leffoille kumartavassa kuvauksessa. Arkistopätkissä vilahtaa iso liuta tähtiä aina Chaplinista Fitzgeraldiin. Leffan editointikin taisi kestää niin pitkään, että Kesäyön seksikomedia (1982) ehti Zeligiä ennen ulos.
Zelig ei ole missään nimessä huono elokuva, mutta ennen hauskahkoa loppua hukattu ote ei voi olla näkymättä. Muutama lähes huomaamattomasti mukaan ujutettu vallaton vitsi (mm. Leonardin anteeksipyyntöpuhe), Hitlerin mukaan astuminen ja virnistyksiä aiheuttavat Kameleontti-tanssit pitävät Leonardin elämäntarinan juuri ja juuri pinnan yläpuolella. Mutta niin kaukana vaikkapa Manhattanin nerokkaasta loistokkuudesta.
