Hän katsoo suoraan sinuun ja puhuu. Neuroottinen newyorkilainen, huvipuiston naapurissa varttunut juutalaismies, arkaileva koomikko ja eurooppalaisten elokuvien ystävä, Alvy Singer (Allen), on juuri menettänyt elämänsä naisen. Minkälainen ihminen voisi ihastua tähän narisevaan kurppaan ja mikä saisi heidän suhteensa kestämään? Alvy kertoo.
Tämä on ehkä paras komedia, jonka Woody Allen on urallaan tehnyt. Annie Hall sisältää runsaasti omaelämänkerrallista materiaalia – Woody aloitti uransa samaan tapaan kuin hahmonsa Alvy Singer ja yhteydet hänen romanssiinsa Diane Keatonin (oik. nimeltään Diane Hall) kanssa ovat nähtävissä. 70-luvun ajankuva käy esille loistavasti. Leffa pursuilee flashbackejä, nonsenseä höpöttäviä sivullisia (mm. Jeff Goldblumin esittämä partyboy, joka on unohtanut mantransa…) ja slapstick- sekä crazy- huumoria. Se pysyy kuitenkin koossa ja tuntuu vieläpä tiiviiltä. Alvyn tyttöystävä, Annie Hall, on tarinan vakaa ydin ja osia yhdistävä liima.
Leffan paras ominaisuus on tietenkin yllätyksellisyys. Alvyn/Allenin tarinointi liikkuu kuin superpallo. Vaikka elokuvan vitsejä on apinoitu useasti, ne vaikuttava yhä tuoreilta – kiitos Allenin omintakeisen kerrontatyylin. Omintakeinen on myös Diane Keatonin vaatetus, joka innosti aikoinaan naisia pukeutumaan miehekkäästi. Elokuvan meriitit eivät kuitenkaan jääneet pelkästään muotiin. Se palkittiin – oikeutetusti – vuoden 1977 parhaan elokuvan Oscarilla. Pystin saivat myös Diane Keaton (paras näyttelijätär) ja Woody Allen (paras käsikirjoitus yhdessä Marshall Brickmanin kanssa sekä ohjaus).
