Viime vuonna joukostamme poistunut kirjailija John Fowles (1926-2005) tunnetaan parhaiten Ranskalaisen luutnantin nainen –kirjastaan ja sitä kautta yhteydestään samannimiseen romanttisen draaman merkkiteokseen. Fowles ehti kuitenkin kirjailla muutakin, ja 60-luvulla valtavan kohun aiheuttanut The Collector (Neitoperho) oli näistä merkittävin ja lisäksi ensimmäisen leffa-adaptionsa saanut Fowles-julkaisu.
Historiallisen Ben-Hurin ohjaaja Willian Wyler oli se mies, joka otti ohjattavakseen vähintäänkin epäilyttävän tarinan sisältävän elokuvan. Taustatarinahan kun kertoo oivasti trilleri-, draama- ja jopa romantiikkaelementtejä sisältävän sieppaustarinan. Freddie Clegg (Stamp) on onneton perhosia keräilevä nyhverö tukahdutettuine tunteineen ja Miranda Grey (Eggar) tämän hullun elämänpolulle epämiellyttävään aikaan osuva neito, jonka kohtalona on joutua siepatuksi ja ikään kuin osaksi Cleggin perhoskokoelmaa.
Neitoperho herätti kohunsa päähenkilön kylmäverisestä tavasta siepata toinen omakseen. Silti pääpointti ei ole siinä kuinka Clegg hurmaavaa vankiaan kohtelee, vaan siinä minkälainen psykologinen jännitysasetelma näiden kahden välille lopulta rakennetaan. Välillä tulee jopa pohtineeksi, että kumpi on sieppaaja ja kumpi siepattu – siis vaikka tilanne on käytännössä jopa raastavan selvä. Ja uhreja taitavat olla molemmat poloiset. Jotkut ovat näkevinään tarinassa myös ripauksen kuulua Tukholman syndroomaa – silti viha sieppaajaa kohtaan taitaa olla se Mirandan päällimmäinen tunne.
Leffassa on käytännössä vain kaksi näyttelijää, mutta voi millä vimmalla he osansa hoitavatkaan! Oscar-ehdokkuuden osastaan pokannut Samantha Eggar on paitsi kaunis, myös elokuvan kantava voimavara. Stamp katselee maailmaa sopivan pelokkaasti, mutta niin rohkeasti, että tuo ruudulle miehen, joka pelkää elämää, mutta ei viattoman naisen sieppaamista. On helppo sanoa, että Stamp on hullunhyvä.
The Collector on surumielisen kaunis tarina. Leffa sisältää kirjasta (alkuperäisteosta kunnioittavan) ykkös- ja kolmososan mukaelman, mutta Mirandan koskettaviin päiväkirjamerkintöihin pohjautuva osa on loogisestikin jouduttu jättämään pois. Ilman sitäkin Neitoperho on Wylerin, Stampin ja Eggarin taidonnäyte sekä psykologisen jännärin/draaman riemuvoitto. Pienestä ajanhampaan nakerruksesta huolimatta klassikkoleffa.
