The X-Filesin ensimmäinen kausi pääsi vasta kunnolla vauhtiin ihan viimeisessä jaksossa, kun nähtiin ensimmäinen puhdasverinen mytologiajakso The Erlenmeyer Flask. Toinen kausi jatkaa tuota samaa vauhtia eikä ihan heti paina jarrupoljinta. Toinen kausi pyyhkii alkukankeuden tomut jaloistaan ja porskuttaa kunnianhimoisesti jaksosta toiseen. Tekijöillä on kuitenkin vielä harjoiteltavaa, vaikka muutama mestariteosta muistuttava jakso onkin saatu haalittua 25 jakson pakettiin mukaan. Toisen tuotantokauden pahin heikkous on hurja epätasaisuus. Kun mytologiajaksot ovat todella päräyttäviä, juonijatkuvuutta on normaalia enemmän ja mytologiaa on ujutettu useampaankin jaksoon, niin vastapainoksi tämän tuotantokauden yksittäiset hirviötarinat ovat huonoimmillaan lähes koko sarjan surkeinta antia.
Käsikirjoituspuolella koetaan suuria vahvistuksia ja muutoksia. Ensimmäisellä kaudella käsikirjoittaja Chris Carter väsäsi monet jaksoista itse ja muina vakiokäsikirjoittajina toimivat Howard Gordon sekä käsikirjoittajapari Glen Morgan & James Wong. Morgan & Wong vastasivat ensimmäisen kauden laadukkaimmista hetkistä ja he jatkavat myös toisella kaudella, mutta eivät saa yhtä tasaista jälkeä aikaiseksi. He jättivät sarjan hetkeksi toisen kauden puolessa välissä, koska he keskittyivät toisiin projekteihinsa. Gordon kirjoittaa tällä kaudella enemmän tarinoitaan yksin keskittyen erillisjaksoihin parantaen huimasti jaksojensa tasoa. Hänen jaksonsa ottavat yleensä käsittelyyn jonkun tietyn yliluonnollisen aiheen tai tapahtuman ja yrittää tehdä siitä kattavan esittelyn. Carter on Carter, sarjan merkittävin henkilö ehdottomasti, mutta hänen käsikirjoituksensa vaihtelevat loistavista vähän heikompiin. Tällä kaudella hän ei ole kuitenkaan väsännyt mitään Spacen kaltaisia hirvityksiä, vaan on antanut tilaa muillekin kirjoittajille epäonnistua. Sarjan kannalta tärkeitä käsikirjoittajia on tullut toisella kaudella mukaan Frank Spotnitz ja Vince Gilligan, jotka vakuuttavat jo ensimmäisillä jaksoillaan. Muut käsikirjoittajat ovat pääasiassa vierailijoita, mutta kauden loppupuolella nähdään Darin Morganin (Glen Morganin veli) ensimmäinen yksin käsikirjoittama jakso, joka on ensimmäinen komediallinen filujakso. Myöhemmin komediasta tuli sarjan sisällä pienoinen trendi, joka meinasi luisua myöhemmillä kausilla vähän vaaralliseenkin suuntaan. Pienenä annoksina ne kuitenkin toimivat, varsinkin jos käsikirjoituksesta vastaa Morganin kaltainen ideanikkari. Eli eli, ainut tärkeä käsikirjoittaja, joka ei tällä kaudella ole vielä mukana, on John Shiban, joka pääsi kirjoittamaan jaksojaan vasta kolmannella kaudella. Mainittakoon vielä, että David Duchovny on saanut myös pariin jaksoon käsikirjoittajakrediitin, koska hänellä on ollut näköjään hyviä ideoita sarjaa varten. Hän jatkoi myöhemmillä kausilla käsikirjoittajauraansa enemmän ja pääsi lopulta kokeilemaan myös ohjaajan taitojaan.
Kausi alkaa suorastaan loistavasti ja koukuttavasti Morgan & Wong -parivaljakon teoksella Little Green Men, joka jatkaa suoraan ensimmäisen kauden juonipätkistä. Mulder ja Scully joutuvat työskentelemään erikseen, kun X-arkistot ovat suljettu. Heidän pomo Skinner on yhä salaperäisen Tupakkamiehen tarkkailussa ja Mulder sekä tajuaa että pelkää olevansa Yhdysvaltojen salaliiton ytimessä, ehdottomasti vaarallisella alueella. UFO-töristys starttaa kauden kunnialla käyntiin tuoden seuraavaksi ehkäpä parhaimman hirviöjakson, The Host, ruutuun. Carterin kynäilemä vesiötökkäkauhupätkä on herkullisesti tehty pläjäys, jonka jälkeen ihan kelpo Blood tuntuu aika väsähtäneeltä. Mytologiaviitteitä sisältävä Sleepless todistaa Gordonin osaavan kirjoittaa hyviäkin käsiksiä ja tuo mukanaan Mulderille uuden neuvonantajan, Mr. X:n, sekä uuden työparin, Krycekin, vähäksi aikaa.
Kauden alkupuoli on hyvin Mulder-painoitteinen johtuen Gillian Andersonin raskaudesta, joka teetti käsikirjoittajille töitä. Anderson piti siis saada vähäksi aikaa sarjasta ulos, milloin parhaimmaksi ideaksi havaittiin Scullyn joutuvan avaruusolioiden kaappaamaksi. Myöhemmin ajateltuna Andersonin raskaus oli suorastaan onnenpotku sarjalle, sillä se käynnisti kunnolla Filujen mytologian. Ensimmäisellä kaudella vasta harjoiteltiin ja väsäiltiin pääasiassa erillistarinoita, mutta toisella kaudella polkaistaan pääjuoni sen verran kovaa käyntiin, että heikoimpia hirvittää. Jaksopari Duane Barry ja Ascension aloittaa tämän hienon juonikuvion. Tiivistunnelmaisena panttivankidraamana alkava juoni pitää sisällään paljon käänteitä ja johtaa lopulta X-arkistojen avaamiseen. Jakso 3 sisältyy X-Filesin historian huonoimpiin jaksoihin ollen hirvittävää kuraa. Siinä Mulder seikkailee yksin eeppisessä vampyyritarinassa. Mahtipontinen jakso yrittää olla jotain suurta lässähtäen kuitenkin täydelliseksi pannukakuksi. Ei uskoisi, että jakson käsikirjoituksesta vastaa osittain käsikirjoittajapari Glen Morgan & James Wong, sillä he päättävät Scullyn kaappausjuonen henkilöpainoitteiseen draamaan One Breath, joka puolestaan edustaa Filuja lähes täydellisimmillään.
Tässä vaiheessa Mulder ja Scully ovat taas yhteisissä tehtävissä. Erillisissä hirviöjaksoissa on harvinaista, että muihin sarjan tapahtumiin viitattaisiin ja saataisiin juoneen kunnon jatkuvuutta, mutta jaksossa Firewalker kuitenkin mainitsee juuri sattuneesta tapahtumasarjasta ja jatkuu lähes suoraan viime aikojen tapahtumista. Muuten jakso onkin aika tylsä tulivuoriseikkailu, jossa yritetään tuoda suljetun tilan kauhua keskivertoa huonommin. Tästä eteenpäin kautta jatkuvuus ei kuitenkaan enää ole välttämättä niin kovassa huudossa, mutta kauden alkupuoli kulkee hyvin jouhevasti ja sulavasti eteenpäin, mikä on hyvin miellyttävää muistellessa myöhempien kausien pientä hajanaisuutta. Seuraavaksi on vuorossa Carterin kynäilemä puolimytologiaepisodi Red Museum, joka on katsojaa sopivasti jallittava pätkä. Ollaan vastausten äärellä, mutta lopulta ei paljastetakaan juuri mitään. Hienoa filuilua siis. Sen jälkeen Excelsius Dei vie katsojat kummittelevaan vanhainkotiin haukottelemaan, minkä jälkeen Aubrey piristää tunnelmallisella sarjamurhaajamysteerillä. Aubrey on tyypillinen esimerkki hyvästä “hirviötarinasta”. Pieni yliluonnollinen mauste, kutkuttava mysteeri ja hieman roskaisen kauhuelokuvan tuntu.
Irressistible on minulle hyvin rakas jakso, sillä ilman sitä Carter olisi tuskin saanut kipinää toiseen lempilapseensa Millenniumiin, joka on allekirjoittaneen suosikkisarjoja. Jakso on siitä erikoinen, että siinä ei ole mitään yliluonnollista, vaan agenttikaksikko saa jahdattavakseen naisia listivän sarjamurhaajan. Jakso on yksi sarjan synkimmistä sekä sairaimmista ja karmivuutta tehostaa pahiksena nähtävän Nick Chinlundin kylmäävä roolisuoritus. Sarjamurhaaja Donnie Pfasfer palasi sarjaan mukaan seitsemännellä kaudella toisessa omassa jaksossaan, mutta siitä sitten enemmän, jos sen kauden joskus vielä arvostelen. Die Hand die verletzt on hieman uskonnollisia sävyjä omaava jakso, joka toimii Morganin ja Wongin tyylikkäänä “jäähyväisjaksona”. Kaksikko teki kuitenkin comebackin Filuihin neljännellä kaudella, kun heidän oma sarjansa Avaruus 2063 (Space: Above and Beyond, 1995-1996) ei ottanut oikein tuulta alleen. Sitä seuraava jakso Fresh Bones on tyypillinen Howard Gordonin hirviötarina, joka esittelee jonkun yliluonnollisen ilmiön perinpohjaisesti. Voodoo toimii innokkeena jaksossa Fresh Bones, joka on ihan keskitason hubaa.
Jaksopari Colony ja End Game on herkkua sarjan mytologiasta diggaaville. Kun alkukaudella startattiin käyntiin valtion salaisuudet kunnolla, niin nyt heitetään klooneilla, ihmiskokeilla ja salaperäisen syndikaatin avaruusolioapureilla lisää vettä kiukaalle. Huhhuh, onpa hurjaa menoa. Loistavien jaksojen jälkeen nähdään jotain älyttömän typerää, nimittäin eläintarhan asukkaiden joutumisia alienkaappausten uhreiksi. Mitäh? Sitten kuvioissa hengailee vielä joku amatöörinäyttelijä gorillapuvussa ja katsoja katselee ahkerammin kelloa kuin jakson tapahtumia. Kyseessä on siis Fearful Symmetry. Eipä sitä seuraava jaksokaan Død Kalm mitään erikoisia tarjoa. Sen sijaan sarjan ensimmäinen huumorijakso ja käsikirjoittajavirtuoosi Darin Morganin oma kynäily Humbug tarjoaa hyvät naurut ja hienon jakson. Sillä onhan yliluonnolliset tapahtumat aika hyvä aihe repiä irti naurua, joten Morgan päätti tehdä lähes parodisen sirkusfriikkihupailun. Morgan toi huumorijaksot X-Filesiin ja niitä on ensimmäisellä viidellä seasonilla noin pari per kausi. Se on juuri sopiva määrä, mutta kuudennella kaudella niistä innostuttiin liikaakin ja ne olivat mukana kaivamassa sarjalle hautapaikkaa. Kuitenkin alkuun ne toivat tuoreuden tunnetta sopivina annoksina muutenkin aikanaan uutta tuoneeseen televisiosarjaan.
Calusari on viihdyttävä mutta aika tyypillinen haamutarina kaikkine typeryyksineen, mutta sen jälkeen tulevat kauden neljä viimeistä jaksoa ovat hurja loppupyristys. Howard Gordonin ja Carterin kirjoittama F. Emasculati on varsin viihdyttävä pandemian uhkaa lietsova jännitysnäytelmä, johon oman lisänsä tuovat pienet mytologiaviittaukset (sekä viime aikojen tapahtumat). Sarjan parhaimpiin käsikirjoittajiin lukeutuva Vince Gilligan tekee näppärän aloituksen Soft Lightilla, joka on varsin toimiva ja mielenkiintoinen esitys. Sarjassa on yleensä tarjolla myös tieteellistä selitystä, mutta tappava varjo ei välttämättä ole oikein uskottava, vaikka se ei tietenkään jakson viihdearvoa vähennä. Frank Spotnitz kirjoitteli harvoin yksin jaksoja, mutta kun kirjoitti, niin ne olivat lähes poikkeuksetta hyviä. Our Town edustaa filujen synkintä puolta esittämällä varsin hurjan kannibaaliseikkailun. Tuppukylä on hyvä paikka luoda kauhua ja lopputulos on kaikessa karmivassa yököttävyydessään lähes erinomainen. Kauden päättävä Anisazi aloittaa yhden mytologiatrilogiaputken ja jättää kauden loppuun X-Files-tyyliin jännittävän cliffhangerin. Näistä tunnelmista on hyvä jatkaa seuraavaan kauteen.
X-Filesin toinen tuotantokausi on epätasaisuudestaan huolimatta varsin loistava tapaus ja huimaa parannusta ensimmäiseen kauteen. Jaksojen tason ailahtelu kuitenkin tiputtaa vähän pisteitä. Näyttelijäpuolellakin on parannusta ja pääkaksikon kemia toimii taas täydellisesti. David Duchovny on vieläkin aika pökkelö, mutta se sopii juuri tällaiseen sarjaan. Gillian Anderson sen sijaan on aika paljon kehittynyt näyttelijänä ja tekee varsin ammattitasoista esitystä jaksosta toiseen. Tällä kaudella isompaan rooliin pääsee Mitch Pileggi FBI:n apulaisjohtaja Walter Skinnerinä, joka on sekä roolisuorituksena että hahmona sarjan parhaimpia. Myös William B. Davis saa Tupakkamiehenä edeltävään kauteen verrattuna enemmän ruutuaikaa ja sehän passaa, sillä kyseessä on kuitenkin yksi televisiohistorian cooleimmista pahiksista. Muut kauden esittelemät tärkeät hahmot, Alex Krycek ja Mr. X, ovat kummatkin kiehtovia hahmoja, varsinkin jälkimmäinen. Nicholas Lea sopii hyvin hyvän ja pahan rajamailla kulkevan Krycekin rooliin ja Steven Williams saa oikein herkutella salaperäisen tiedonantajan roolissa, vaikka Jerry Hardinin ruumiillistamaa Deep Throatia onkin vähän ikävä. Vierailuroolit vaihtelevat tasoltaan laidasta laitaan, mutta heidän joukosta on kiva bongailla tuttuja naamoja. Mitään special guest stareja ei nähdä, mutta vielä noihin aikoihin (1994-1995) tuntemattomia tulevia tuttavuuksia tai entisiä lupauksia on mukana useampia. Toisella kaudella nähdään ainakin CCH Pounder, Tony Shalhoub, Terry O’Quinn, John Savage ja Daniel Benzali.
Ohjaus, käsikirjoitus, tehosteet, näyttelijäsuoritukset ja Mark Snow’n yleensä upeat musiikit toimivat kaikki päällisin puolin katsottuna, muutama jo mainitsemani ohilyönti on kuitenkin sattunut matkaan. Toinen kausi sisältää 25 jaksoa ja on näin pisin kaikista yhdeksästä kaudesta. Vaikka itse en edes ole mikään suuri sci-fin tai kauhun ystävä, niin X-Filesin tunnelmassa, synkkyydessä ja halussa selvittää totuus on jotain iskevää. Hienoa viihdettä, joka sopii hyvin nyt alkavien kesäöiden pimeimmille tunneille. Carterin toinen sarja Millennium on itselleni kyllä enemmän lähellä sydäntä, mutta ymmärrän kyllä, miksi Filuista tuli se suositumpi ja maailmanlaajuinen menestys.
