Vuoden 1977 Oulussa eletään tehtaiden tuottamassa katkussa ja erilaisuuden tiukassa torjunnassa. Nuoriso pelaa potkupaloa OTP:ssä, ja ne jotka eivät vanno lestadiolaisuuden nimeen hakevat maailman virikkeitä Suosikista, Rattorilupilta ja Kuusrockista.
Välde (Mikko Neuvonen) on virikeimuri joka tallaa omaa polkuaan, vaikka koulukurmotusta (nyk. koulukiusausta) tulee luokan kingeiltä. Väldellä on tähtäimessä oma bändi ja luokkakaveri Pike, joka valitaan Miss Farkku-Suomeksi.
Kauko Röyhkän kirjan on visualisoinut ohjaaja Matti Kinnunen. Kirja on lukematta, mutta elokuvan perusteella ajankuvaus on pointtina. Ja se välittyy hienolla maulla leffassa. Uskonnolliset viritteet ja pohjoisen perukan ahdas meininki kerrotaan pilke silmäkulmassa, joka oululaisena alkuasukkaanakin tuntuu juurikin oikealta lähestymiskulmalta. Oululaisuutta ei kuitenkaan kannata liiaksi korostaa, koska leffa toimii elokuvallisten arvojen lisäksi kaikille aikalaisille hienona nostalgiatrippinä ja nuoremmalle porukalle lovestoryn lisäksi myötähäpeällisenä verrokkina omien vanhempien valokuva-albumin sisällölle. Ohjaaja Kinnuselle voi povata ilman mustalaishuivin tuomaa sertifikaattiakin hyvää tulevaisuutta kokoillan elokuvien saralla.
Leffan näyttelijät tuntuivat olevan sisällä käsikirjoituksessa murretta myöden, ja Suomi-filmin uudet tuttavuudet hoitavat homman kunnialla kotiin. Tosin Pikeä näyttelevän Sanni Kurkisuon suoritukset tuntuvat välillä päälle liimatulta ja kankealtakin ja 22 Pistepirkosta tuttu P-K Keräsen istutus leffaan arveluttavalta, mutta kokonaisuutta ajatellen leffa ei näihin karikoihin karahda.
Elokuvaan on koottu mukavan mausteinen hahmogalleria. Sivuosat on miehitetty nimekkäimmillä näyttelijöillä, mutta he pysyvät ruodussa sopivasti. Sivuosien hahmogalleriasta erikoismaininta tässä kohtaa lestadiolaisia veljeksiä näytteleville pikkupojille.
Miss Farkku-Suomi -elokuvan herättämät tuntemukset ovat pelkästään positiivisia. Vaikka elokuva draamaksi genretetäänkin, näen siinä paljon komediallisia asioita. Uskon että en ole ainoa, joka spontaanisti pärähtelee hekottamaan leffan aikana.
Ydintarinana on lovestory, mutta onneksi tarina sisältää useampia kerroksia ja hienoja oivalluksia. Ja koko keitosta raamittaa Oulun tragikoominen 70-luvun elo, jota junan viemät muistelevat samalla lämmöllä kuin koulun tillilihaa.
Täältä tullaan elämä! –elokuva on saanut vertaisensa ajankuvaajan.
