70-lukulainen baari on täynnä kaljatuoppien kilinää ja tupakansavua. Isot silmälasit ja pulisongit elävät kultakauttaan ja kuppilan väellä tuntuu olevan hauskaa. Tai ainakin kaikilla muilla paitsi Aarno Lamminpartaalla, jota ahdistaa lähteä Oulusta etelään työhaastatteluun. Vaimokin kehtaa vielä mäkättää puhelimessa: ”Tekisit joskus jotain!”. Lamminpartaalla napsahtaa ja hän tekee jotain: hän sieppaa lentokoneen.
Noista lähtökohdista starttaa puolitoistatuntisen lentonsa Aleksi Mäkelän uusin elokuva, Kaappari. Eikä se yhtään hullumpi matka olekaan, olkoonkin että lentoa ”ohjastaa” puolihullu Lamminparras (tulkkinaan Mäkelän vakionäyttelijä Kari Hietalahti). Apujoukoista näinä suomifilmin Putous-manian aikoina löytyvät myös Jussi Vatanen, Ville Myllyrinne, Armi Toivanen ja Pirjo Lonka. Näistä erityisesti mainion Vatasen odottaa pääsevän vauhtiin, mutta tilanteen vakavuutta rikkova revittelyrooli onkin varattu laulajatar Raspille (Lonka) ja tämän hyvin jännästi käyttäytyvälle manageri Huopaselle (Juho Milonoff).
Tositapahtumiin pohjautuva Kaappari ei esitä orjallisen uskollisesti tai yleensäkään mitenkään dokumenttimaisesti vuoden 1978 lentokonekaappausta, muttei toisaalta ota valtaisia irtiottojakaan Suomen mittakaavassa vähintään oudosta – ja surkuhupaisasta – tapahtumaketjusta. Kekkos- ja taksikevennykset tuntuvat pakkopullalta muuten pätevässä leffassa, joka on omimmillaan päästessään Caravelle-lentokoneen sisälle, suoraan kaappauksen ytimeen. Ministeriöosuuksissa kokonaisuus huojuu korttitalon lailla ja täytyy toivoa, ettei kaappauksen ajankohtaa ole leffassa siirretty syyskuulta pääsiäiseksi kurjan Piiiitkä pitkäperjantai -vitsin takia.
Mäkelän aihevalintaa täytyy arvostaa. Suomen omaksi kansallismaskotiksi noussut (vai pudonnut) Matti Nykänen, Pahat pojat -leffan Euran Daltonit -tematiikka, Reijo Mäen rakastettu etsivä Vares ja pohjalaisia puukkojunkkariperinteitä sopassaan hämmentänyt Häjyt kun olivat aiheita, joiden menestys oli jo aihevalinnan pohjalta taattua. Niiden ei tarvinnut kovin korkealle kurkottaa, sillä isossa mittakaavassa muutama leffatähti, rikos ja viinapiru ovat varmimmat koukut suomalaisen leffakansan huomion saamiseen. Kaapparissakin kyllä vedetään viinaa ja keskiolutta melkoiseen tahtiin ja rikos tapahtuu (silti!) selvästi, mutta ei leffan Lamminpartaassa ole henkilönä samanlaista mediaseksikkyyttä kuin vaikka Euran Daltoneissa tai liiaksi asti hehkutetuissa Häjyissä. Kaappari-raina kuitenkin toimii, vaikka siinä on vain epätoivoonsa ja kurjuuteensa hukkuva mies, joka ei keksi kertakaikkiaan muuta ratkaisua ongelmiinsa kuin pienen lentoseikkailun Suomen yllä. Olkoonkin ettei sieppaushelvetistä taivaalla ole järkevää poispääsyä.
Leffa on tehty ilman tosielämän Lamminpartaan lupaa, Lauri Puintilan ”Kaappari Lamminparras” -kirjan pohjalta. Ruotsissa nykyään asuvaa Lamminparrasta tragikomediaksi yltyvän elokuvan valmistuminen ei ymmärrettävistä syistä ole miellyttänyt, mutta toisaalta lentokonekaappariksi alkaneen on turha oikeuksiaan tässä vaiheessa penätä. Ja vaikka Kaappari hieman v*ttuileekin historiamme ainoan konesiepparin motiivittomuudelle ja looseriudelle, elokuvan Lamminparras on kaukana hirviöstä, välillä hän on jopa oikein symppiskin, mistä on tosin kiittäminen vireessä olevaa Hietalahtea. Hatunnosto myös rauhallisen ja hallitun lentokapteeniroolin tekevälle Aake Kallialalle ja lentoemännistä näkyvimmän/vahvimman osan tulkkaavalle Elina Keinoselle.
Musiikkia Kaapparissa käytetään hienolla tavalla. Tyylikäs soundtrack on Lauri Porran käsialaa ja sen kylkeen on ympätty vain kaksi ”ulkopuolista” biisiä: Olavi Virran Hopeinen kuu sekä Leri Leskisen säveltämä La Novia, joka ilmeisesti on jonkinlainen kumarrus Euroviisuhitti Lapponian suuntaan, olivathan esittäjä Monica Aspelund ja säveltäjä Aarno Raninen aikoinaan mukana siepatussa koneessa ja tässä versiossa heitä edustavat jo mainittu duo Raspi & Huopanen.
Kaappari ei toki ole mikään kuolematon klassikko, mutta ei aina siepparin tarvi luurata ruispellossa. Joskus riittää kaappari Caravellessa ja aika juoksee jo oikein vauhdilla kellossa. Tämä viihdyttävä tragikomedia on tilkkasen lähempänä neljää tähdykäistä kuin kolmea, olkoonkin että sen simppeli opetus kuuluu jotakuinkin: Älkää, rakkaat leffailijat, kokeilko tätä kotona. Tai siis koneessa.
