Mojaven autiomaassa on puhelinkoppi. Se on siellä varsin vähäisistä syistä ja nyt se on olemassa vain muistoissa.
John Putch ohjastelee ja on toisena käsikirjoittajana elokuvassa jonka temaattinen lähtökohta on puhelinkoppi keskellä ei-vittu-mitään ja kuinka erilaisten ihmisten tarinat risteytyvät siellä. Yksi virroista on Beth (Annabeth Gish) joka on harmillisen rikosvyyhden kohde. Toinen virta on Mary (Tinarie van Wyk Loots) joka sai potkut ja joutui koettamaan uusia keinoja. Kolmas virta on Alex (Christine Elise) jonka elämä on menossa karikkoon erän uskonnolliseksi laskettavan hurahduksen vuoksi ja viimeinen heistä on Richard (Robert Romanus) jonka elämä on jo mennyt karikkoon.
Ideassa on puhtia ja pienet kertomukset joista elokuva koostuu ovat elämällisiä, mutta suurin ongelma on siinä että se on niin elämällinen. Sen henkilöt ovat liian tylsiä, latteita ja typeriä ollakseen dramaattisesti kiinnostavia ja vasta viimeisessä episodissa elokuva piristyy ja luo dramaattisesti kiinnostavan hetken. Episodimaisen rakenteen vuoksi tarinoissa on myös useita risteyshetkiä, mutta nämä tarinat ovat liian latteita ollakseen todella koskettavia. Paitsi se viimeinen niistä joka tuo esille koko elokuvan teeman kommunikoimisesta, yksinäisyydestä ja hauraudesta.
Näyttelijät tekevät laadukasta työtä, sillä tämä elokuva ei perustu hienoon henkilödraamaan tai moniulotteisiin symboleihin. Se pyrkii koskettamaan pienien ihmisten pieniä heikkouksia ja voittoja ja muutamissa kohdissa myös saavuttaa tavoitteensa, mutta pääosin se yrittää ilman onnistumista.
Pyrkimys luoda inhimillisesti koskettava draama risteävistä Kohtalon virroista pääasiallisesti loiskahtaa samaan yhdentekevyyden lammikkoon ja jättää harmillisesti tyhjän jälkimaun. Se on todella surullista, sillä muutamissa kohdissa tämä on suuri, empaattinen ja lohduttava elokuva siitä kuinka ihmiselon suuri sankari on tuntematon puhelimen toisessa päässä ja kuuntelee sinun tarinaasi pilkkaamatta tai osoittelematta.
