Kaikkien aikojen suomalainen rock-yhtye Hurriganes ehti aikoinaan villillä ja vastustamattomalla kovan pojan rokillaan vallata Suomen lisäksi koko pohjolan, sekä osan Eurooppaakin siinä sivussa. Remu Aaltonen, Cisse Häkkinen ja Albert Aaltonen ovat ajan kuluessa muodostuneet sellaisiksi kulttuuri-ikoneiksi, että aihe kovalle kotimaiselle rock-elokuvalle oli enemmän kuin otollinen. JP Siilin (Nollatoleranssi tv-sarja, Hymypoika) ohjaama Ganes on elokuva siitä, miten taidon lisäksi ennennäkemättömällä innolla ja tyylillä soittaneesta rokkibändistä tuli se ikoni, jonka me tänä päivänä tunnemme. On kuitenkin selvää, että ennen kaikkea se on tositarina rikollisen mustalaispojan, Henry ”Remu” Aaltosen noususta ryysyistä rikkauksiin.
Elokuva ei kerro Hurriganesin koko tarinaa, vaan malttaa pysyä ajassa ennen lopullisen läpimurron, legendaarisen Roadrunner – levyn julkaisemista. Tämä on kieltämättä hyvä ratkaisu, sillä se pitää elokuvan koossa. Elokuvalla on kohtuullisen selvä dramaturginen rakenne, joka rakennetaan Remun kasvutarinan ympärille, jossa bändi on se kuuluisa ”uusi mahdollisuus”. Kun uhkana on luisuminen isäukon (Tommi Korpela) viitoittamalle tielle viinaan, rikoksiin ja vankilaan, ja tälle tielle vielä avittamassa rasistinen kaunaa kantava poliisi (Kari Hietalahti), ei ratkaisu ole viina, vaan rock-musiikki, jolla Amerikoissa mustatkin ovat lyöneet
miljooniksi. Tämän tietäen Remu lähtee pohjalta nousemaan kohti rock-taivaan kirkkainta kärkeä mukanaan ainoastaan halu ja mieletön asenne: höpinää tötteröön ja rytmikepit laulamaan!
Paitsi rock-elämänkerta, on Ganes myös toisaalta hyvin inhimillinen kasvutarina. Elokuva ei mitenkään mytologisoi Remun elämän välillä huimiakin vaiheita, vaan käsittelee ne luontevasti ja ihmisläheisesti. Esimerkiksi Remun naisseikkailut vaikuttavat hyvin moraalittomilta, mutta miehen nähdessä oman lapsensa voi katsojakin huomata kasvun tapahtuneen. Kova rock-ikonikin on tässä elokuvassa ihminen.
Totta kai elokuvaa siivittävät eteenpäin Hurriganesin suoraviivaisesti rokkaavat biisit. Aitoa Hurriganesia ei kuitenkaan elokuvassa kuulla, sillä näyttelijät hoitavat soittamisen ja laulamisen itse, oikeasti ja reaaliajassa. Hyvä ratkaisu se onkin, sillä muutenhan soittokohtaukset olisivat vain olevinaan hienoja, kun nyt ne sitä oikeasti ovat. Tämän takia musiikkiin on saatu energiaa ja katsomoon välittyy elokuvan yleisön aito innostus. Ja hyvältä ne kuulostavat hienot biisit tälläkin tavalla esitettynä!
Eero Milanoff on ilman muuta koko elokuvan kaikkein kantavin voima. Soittotaidottomasta nuorukaisesta on kuoriutunut tiukan valmennuksen aikana kelpo Remu, joka on sekä roolilleen uskollinen että uskottava. Remutolk pulppuaa hänen suustaan riittävän luontevana ja hauskana, ja tavoittaapa Milanoff myös hahmonsa pienen herkkyyden. Myös hahmonsa omalaatuista karismaa hän peilaa ilmiömäisesti, ja erityisesti se on voimissaan huikeissa soittokohtauksissa.
Koska Ganes on tarina nimenomaan Remusta, jäävät Cissen ja Albertin hahmot armotta taustajoukoiksi. Mutta eipä sillä kokonaisuuden kannalta oikeastaan juuri suurempaa merkitystä ole, sillä tarina tempaa mennessään kiitettävän hyvin, ja bändin ystäville tarjotaan ainakin erinomaisesti roolitetut hahmot: Jussi Nikkilä on uskottava ja vakuuttava hieman nössönä Albertina ja Olavi Uusivirran yhdennäköisyys itse Hugo Christenseniin on hämmästyttävä. Muusikkona aloittaneelle näyttelijälle on suotu myös elokuvan musiikillisesti hienoin hetki herkän I will stayn muodossa. Cissen hahmosta olisin ainakin itse tahtonut saada tietää leffassa enemmän. Minttu Mustakallio tekee takuuvarman työn Remun vahvana äitinä.
JP Siili on parantanut otettaan huikeasti sitten Hymypojan (2003). Ganes on tasapainoisesti kulkeva kokonaisuus, jossa tarina ottaa selkeästi pääosan välillä villiltäkin visuaaliselta ilmeeltä. Yhdessä loistavien näyttelijöiden kanssa ohjaaja saa puserrettua elokuvaan sellaista energiaa, joka parhaimmillaan tuo mieleen aidon Ganesin Tavastian keikkalavalla. Sinne elokuva lopussa palaakin – paikkaan, josta kaikki alkaa.
Kaikin puolin rullaavassa ja energisessä elokuvassa närää aiheuttavat lähinnä sivuhenkilöiden ohuus ja tarinan tietty sovinnaisuus. Remun tarinasta olisi halutessaan voinut saada synkemmän ja koko bändin tarinasta vielä traagisemman – tosin siinä olisi täytynyt jatkaa vielä vuosissa eteenpäin. Toisaalta myös hauskempi elokuva olisi voinut olla, mutta sen vastustamaton hyväntuulisuus ja korkea fiilis vetävät mielen suopeaksi. Tyydyn estoitta suosittelemaan tätä pätkää ihan kaikille, koska sillä on varmasti jotain annettavaa ihan jokaiselle – oli sitten Hurriganesin fani tai ei.
Cisse: “Updown baby, cool you be… Eihän se Tarkota mitään?”
Remu: “Ei ni, mut saundi on helvetin hyvä!”
nimimerkki: Sano mitä sanot
