Ihmeellistä, miten ihmisen viattomin ominaisuus nimeltä uteliaisuus voi joskus johtaa mahtaville jäljille. Tämän kryptisesti nimetyn elokuvan traileri on periaatteessa niin hirveä, ettei pahempaa yksinkertaisesti osaa odottaa kotisohvallaan perjantai-iltana. Hiukseton nainen oksentaa railakkaasti kulhoon ja mm. itkee toisessa pätkässä ja vielä sairaalassa, mikä ei ole koskaan ollut suosikkimiljööni elokuvalle. Sitten kohtalo ajoi tuon samaisen yhtä aikaa puistattavan ja kauniin elokuvan ääreen. Onneksi, sillä lopussa tuntui hieman kuin olisi timanttiin kompastunut.
Emma Thompson esittää pohdiskelevaa kirjallisuuden professoria, joka sairastuu syöpään. Tappava sairaus onkin yksi Hengen suurimmista pääteemoista. Juonta on miltei mahdoton spoilata, mikä on aina ansio. Teho ja imu perustuvat erittäin taitavaa näyttelijää vaativaan pohdiskelevaan monologiin, mikä on tosiaan elokuvan selkäranka. Mikäli se ei olisi toiminut, olisimme puhuneet varmaan siitä pisteasteikon surullisemmasta äärilaidasta ehdan mestariteoksen sijaan.
Ehdoton vahvuus on myös se, että Henki eli Wit kertoo ihan oikeasti jostakin, toisin kuin useimmat juonella temppuilevat ja siihen usein kuolevat tapaukset. Täten voisin verrata Witiä toiseen kultaharkkoon, Erin Brocovichiin (1999). Molemmat ovat vankasti perusteltuja ja rikkaita sisällöltään. Jopa omanlaistaan huumoria on havaittavissa näinkin vakavien aiheiden keskeltä.
Yhdestä kaikkein vaikeimmista aiheista on muotoiltu hienostunut ja erittäin kaunis elokuva, joka ei ole sieltä kaikkein helpoimmasta päästä. Loppu jättää katsojan tuijottamaan kunnioittavan hiljentyneesti. Sitä tosin kestää parhaimmillaan koko ajan Witin pyöriessä. Draamojen hard-core joko saa rakastumaan tai heittämään telkkarin ikkunasta, joten varoitus on paikallaan kaikissa tapauksissa.
Sanotaan nyt lopuksi vielä, että kyllä ne Oscar-ehdokkaat vedettiin 2000-luvun alussa aivan yhtä hatusta kuin nykyisinkin. Wit:in olisi kuulunut saada kaikkien Oscarien isoäiti genrensä ravistelusta. Katsokaa, jos jostain vain löydätte.
