Sanoma. Sanomastaan sci-fi tunnetaan. Ja symboliikastaan muttei nyt sentään riennetä asioiden edelle. Hyvästä science fictionista löytyy sangen usein seikka/seikkoja, joita se haluaa omasta maailmastaan sanoa ja joita me katsojina voimme heijastella omiin kokemuksiimme sekä siihen vallitsevaan yhteiskuntaan, missä elämme. Toki ei tässäkään genressä tarvitse ideologiaansa tuputtaa, rehdit seikkailut vaikkapa Star Warsin malliin ovat mitä mainiointa todellisuuspakoa fantasiamausteineen. Tutut teemat luokkaeroista, vapaudenriistosta, ympäristöongelmista ja vaikka mistä on sci-fin saralla käyty ansiokkaasti läpi vuosikymmenten saatossa. Esimerkiksi riipaisevassa draamassa saman voisi kenties sanoa tehokkaammin, mutta olen itse muksusta asti pitänyt sci-fistä juuri siksi millaisia utopistisia visioita valmis tuotos mahdollisesti tarjoaa. Ja tietenkin rapsakka genren edustaja panee myös aivosolut töihin. Nyt käsittelyn alla oleva Silent Running on tyylipuhdas lajinsa arkkityyppi, jonka pääpointiksi muodostuu ympäristön/luonnon kunnioittaminen, potenssiin viagra.
Freeman Lowell (Bruce Dern) on kokenut mukavampiakin päiviä. Avaruudessa leijuskelevat kasvihuoneet, joissa maapallon viimeiset flooran ynnä eläinkunnan jäsenet ovat eleleskelleet hänen hellän huolenpitonsa hoivissa on kaupallisista syistä määrätty tuhottaviksi. Teollis-muovistunut maapallo ei kuulemma vihreää enää kaipaa ja muut avaruusaluksen työntekijät eivät pane hanttiin, pääseehän tuolta siten nopeammin takaisin kotiin kivan yhtenäiskulttuurin pariin. Lowell hieman sekoaa yli vuosikymmenen mittaisen työnsä hukkaanmenon johdosta ja kun ekologiset argumentit eivät enää tehoa (yöks jotain multaa tuumaavat toverit) on heidät pakko päästää päiviltä. Loput 3/4 filmistä päähenkilö hengailee yksinään aluksella, yrittäen saada itselleen seuraa roboteista, muistellen vanhoja keskinkertaisia aikoja sekä tietenkin rakkaita kasvejaan hoitaen. Jotain pitäisi tehdä myös tulevaisuuden suhteen, sillä kartalta ei noin vain kadota eikä avaruudessa liiemmin ostosliitereitäkään vastaan tule.
Koska Silent Running käytännössä on yhden miehen shöy lienee onnemme, että Bruce Dern toimittaa luontoa rakastavana päähenkilönä erittäin tehokkaan roolisuorituksen. Alussa hän tuo ulkopuolisuuttansa toimivasti esille, myöhemmin heebo napsahtaa silmät vinkurallaan kuten asiaan kuuluu ja sitoo meidät katsojat omalle puolelleen argumenttia harhaillessaan tyhjässä aluksessaan seuranaan vain jokunen kömpelön höpsäkkä robotti (70s style). Mielen tuottamia temppuja leffassa nähdään jonkin verran, pidempiaikainen yksinäisyys ei ole hyväksi ihmisolennolle. Tällöin luodaan rippusia tarvittavaa huumoriakin peliin, kuten kohtauksessa, jossa Lowell koittaa opettaa apulaisiaan pelaamaan pokeria kuten hänkin jätkien vielä elossa ollessa teki. Hieman pieneltä tuntuva alus on pätevästi lavastettu, vaikkakaan ei se kaikkein tunnelmallisin näkemäni kulkupeli, klassikoiden kuten Alien ja 2001: Avaruusseikkailu kaltaisista ikonisista designeista ei voida puhua. Avaruus sekä aluksen ulkokuvat ovat kestäneet ajanhammaskalustoa yllättävän hyvin.
Voinemme palata siihen sanomaan. Sokea-Reettakin hiffaa, mistä leffassa on kyse, mistä se yrittää meitä informoida. Kohdelkaa luontoa paremmin, älkää kadottako yhteyttänne siihen. Tätä tematiikkaa filmi sitten toistaakin juuri puhumaan oppineen kakadun tavoin, hienovaraisuus on samaa tasoa kuin pervolla pornokaupassa. 70-luvulla ajatus globaaleista ympäristöongelmista lienee mennyt radikaalimpaan lokerikkoon, tämän päivän näkökulmasta moinen vanhanaikainen paasaus lähinnä hihityttää ensimmäiset neljä kertaa, hatuttaa seuraavat neljäkymmentä. Tosin mieluummin minä tätä katsoin verrattuna kahteen aktivistiin, jotka kinaavat siitä kummat ovat ympäristön kannalta haitallisempia tuottaa, linssit vai herneet. Oikea vastaus tietenkin kuuluu ettei kumpikaan, tosimies syö vain lihaa öriöriöri, toteaa keskusteluun hyppäävä kolmas twittersoturi. Elokuvan kannalta on lisäksi erittäin harmillista ettei muihin teoksen maailmassa tapahtuneisiin asioihin viitata kuin parissa virkkeessä.
Olisi ollut nimittäin erittäin mielenkiintoista tietää lisää miten noin kehnoon tilanteeseen on päädytty ja millainen uusi yhteiskuntajärjetys oikeastaan loppujen lopuksi on. Menetetty mahdollisuus, vaikka ymmärränkin yksi mies yksin aluksessa fokuksen juonessa, pari takaumaa olisi silti saattanut vastata polttavimpiin kysymyksiin jotensakin tyydyttävästi. Yhdellä nuotilla kumminkaan ei mestariteosta sävelletä ja Lowellin hiljainen matka tyhjiössä lipsuu hetkittäin ikävystyttäväksi Bruce Dernin oivallisesta yrityksestä huolimatta. Puita halaillaan ja ahdistutaan siitä mitä tuli hiljattain tehtyä. Ajatuksia herättävään sci-fiin en tätä teosta oikein ilkeä laskea, itsestäänselviä faktoja heitellään katsojalle jatkuvalla syötöllä eikä hyvistä puitteista huolimatta inspis pysy päällä kuin väläyksittäin. Kerran katsottava tapaus, toiselle kierrokselle ei liene tarvetta. Paitsi söpöjen robottien ystävillä, jalallisesta pahvilaatikosta on vaikea tehdä symppistä, Trumbull ryhmineen onnistuu ihmeellisesti tuossa tempussa. Joko saa tilata oman?
