Älä näe mitään pahaa, älä kuule mitään pahaa, älä sano mitään pahaa. Tähän filosofiaan voisi kiteyttää The Who -yhtyeen rock-musikaalin päähenkilön tilan. Tommy, teoksen päähenkilö, kokee herkkänä lapsuusaikanaan jotakin niin karmeaa, että se kääntää sekä hänen mielensä sijoiltaan. Kun sulkeutuu kuoreensa, ei voi kokea uudelleen mitään yhtä kammottavaa. Mutta toisaalta, ei siinä tilassa voi elää mukana missään mukavassakaan.
Lapsen henkisen kehityksen juututtua puhumattomuuden, näkemättömyyden ja kuulemattomuuden juoksuhiekkaan, vanhempien (Reed & Ann-Margret) onnesta tulee entistä. Ahdistus ja tuska vyöryvät päälle. Onko Tommy sitten katsojaa puuduttava tragedia? Ei missään nimessä. Puuduttavuuden puutakki tuikataan The Whon soundien ja 1970-luvun tyylin voimalla jo alkusoitossa psykedeelistä loimua leiskuviin liekkeihin. Tommynkaan kohtalo ei niin kauhealta tunnu, kun väki laulaa veivaa pirteästi ja poika äkkiä ällistyttää kaikki ilmiömäisillä kyvyillään. Jotakin tarinan huumorin tasosta kertoo se, että nuo ilmiömäiset kyvyt liittyvät flipperin pelaamiseen. Yhdessä leffan hilpeimmistä kohtauksista Tommy ottaa tyhjä ilme naamallaan flipperimatsia kolossaalisiin tekojalkoihin sonnustautuneen pelivelhon kanssa. Ensimmäistä esittää Tho Whon vokalisti ja Tommyksi jo yli-ikäiseltä näyttävä Roger Daltrey. Jälkimmäistä taas tulkitsee kirjavasulkaista (rock-)kukkoilua muutenkin harrastanut Elton John. Koko idea on niin sekopäinen, että se pitää itse kuulla ja nähdä.
Tommy on vaativa teos ainakin näyttelijöilleen, sillä se kuuluu läpilaulettuihin musiikkielokuviin. Tämä tarkoittaa, että sen hahmot laulavat liki jokaisen sanan, jonka kurkustaan päästävät. Musiikillisesti Tommya voi kuitenkin kehua onnistuneeksi, vaikka esimerkiksi poikaa parantamaan palkattua spesialistia esittävä Jack Nicholson tai Tommyn isäpuolena nähtävä Oliver Reed eivät oikein laulumiehiä olekaan. Jos keskitytään kuitenkin tarkastelemaan erikseen vielä laulujen sanoituksia, voi otsalle kohota ryppy. Niin kulttiteos kuin onkin, Tommy omaa samat ongelmat kuin moni heikommin muistettava musikaali. Jos tekstiin on yritetty sisällyttää suurenmoisia ajatelmia, leffan sirkusmainen ylöspano vie niiltä voimaa. Yhtäältä Tommy on kuin makeaa namia, toisaalta tyhjää hulinaa.
Vaikka kaikkia haluttuja esiintyjiä ei Tommy-rainaan saatukaan, se on siitä huolimatta umpitäynnä staroja. Edellä mainittujen lisäksi menoa vauhdittavat Eric Claptonin saarnaaja, Tina Turnerin happokuningatar ja tietysti Daltreyn bändikaverit. Hassunhauskoja pistäytymisrooleja piisaa ähkyyn asti, kuten myös vinkeitä pikku ideoita, joiden tarkoitus lienee kevittää Tommyn traagista tarinaa. Lopputulos ei silti ole kaksinen. Runsaudenpula vie leffalta sen parhaimman terän ja lisäksi aika on jo jäytänyt Tommya monelta kantilta. Tämä ei tarkoita, etteikö esimerkiksi Tina Turnerin villi tanssi potkisi edelleen kuin pukitteleva mustangi. On vain niin, ettei kukaan enää moista hytkymistä harrasta.
Kokonaisuudessaan Tommy on kuin erikoisen värinen ja kulmikas kappale eilistä. Nostalgikon se ehkä tempaa mukaansa, kuin myös The Who -yhtyeen fanin. Muut saattavat hamuta jotakin pyöristellympää ja hiotumpaa. Elämmehän uusien rajoitteiden ja Auto-Tunen aikaa, jolla jopa persoonallisuus voi tulla koneelta.
