Rockbändi Slashillä menee lujaa. Mutta juuri kun levy-yhtiön heputkin alkavat osoittaa kiinnostustaan, yhtyeen on kiirehdittävä solistin (O’Shea) tädin hautajaisiin. Täti haudataan suvun farmilla, jossa kaikki ei kuitenkaan tunnu olevan kohdallaan. Porukkaa katoaa vähitellen, ja huhut hullusta, delanneesta isoisästä lähtevät liikkeelle…
Bändin mukaan nimetty pläjäys Slash haluaisi sekoittaa perinteiseen kauhutarinan jotakin trendikkäitä elementtejä. Tämäpä siis varmaan mahti-idis: rockbändi kohtaa seonneen Piippolan vaarin! No voih. Tämän rainan juoni haisee jo niin mehevälle sukkamehulle, että heikottaa. Alusta loppuun asti meininki on harvinaisen ennalta-arvattavaa – loppuratkaisu on heti selvä, ja ruumiiden kertymisen voi ennustaa melkeinpä oikeassa järjestyksessä. Yhtään klisettä ei jätetä ulos.
Leffan moderni visuaalinen ilme on jännityskohtauksissa ihan virkistävää, eikä ohjaajan tavassa kertoa surkeaa käsistä ole mitään valittamista. Mutta tätä pahempaa näyttelijäjoukkoa saa kyllä etsiä urakalla. Boraine kyllä hoitaa poikkeuksena coolisti roolinsa Billy Bobina, mutta tykityksen rokkarit ovat kaikki ihan kauheita. Niiden soittama musakin ihan hirvittävää.
Että hohhoijakkaa vaan, kun osui pitkästä aikaa eteen surkea pläjäys. Slash kelpaa ehkä juuri ja juuri kaveriseurassa pilkattavaksi surkimukseksi, mutta siihenkin hommaan on hauskemmin huonoa kamaa tarjolla. Leffa on sitä, mitä bändin jäsenetkin innoissaan polttelivat: lantaa.
