Joukko toisilleen enemmän tai vähemmän tuntemattomia lännenmiehiä- ja naisia hakee suojaa syrjäisestä sekatavarakaupasta ulkona raivoavan lumimyrskyn aikana 1800-lukulaisessa Wyomingissa. On palkkionmetsästäjää ja metsästettävää, sheriffiä ja teloittajaa, kiikkustuoli-ikään ehtinyttä kapinakenraalia ja toisenkin puolen veteraania. Yhteiskunnan poliittiset, sosiaaliset ja rotuajattelulliset vastakkainasettelut virtaavatkin pinnan alla, ja paikoin pinnallakin, vahvoina tarjoten juurta sekä leipää Tarantinon ulkoisesti melko minimalistiseen suljetun tilan mysteeriin.
Heti alkuun totean, että kyseessä on omasta mielestäni 2000-luvulla melkoiseen laadulliseen syöksykierteeseen ajautuneen Tarantinon parasta antia sitten Jackie Brownin. Taiten kirjoitettu ja teemoitettuihin lukuihin jaettu filmi hyppii ajassa ja tarjoaa ohjaajalleen ominaisesti samat tapahtumat muutamaan kertaan eri näkökulmista. Teksti on pääsääntöisesti tiukkaa, perusteltua, pysyy asiassa ja jättää Quentinin helmasynteihin kuuluneen poskettoman rönsyilyn hyvin vähälle, varsinkin ensimmäisen tunnin aikana. Dialogia on toki vähemmän yllättäen aivan helvetisti, mikä ei mielestäni vieläkään sovi lajityypin viitekehykseen. Runsas keskustelu on kuitenkin sinällään paikallaan, koska kyseessä on kuitenkin loppupeleissä vain westernin raameihin aseteltu, teatterimainen ja hyvän näytelmän keinoin etenevä, klaustrofobinen trilleri. Vieläkin tärkeämpää on se, että esimerkiksi umpisurkeaa Django Unchainedia vaivannut tyhjänpäiväinen ja mukanokkela lässytys on jäänyt vähemmälle ja suurin osa dialogista on jollain tavalla merkityksellistä, fiksua ja tarinan kannalta tärkeää.
Kolmen tunnin kesto asettaa elokuvalle jo itsessään tiettyä sisällöllistä painetta. Onneksi pläjäys kantaa matkansa melko vaivattomasti ja kunnialla. Itse tarina on tarkkaan ja harkitusti rakennettu. Sinällään yksinkertaisista aineksista kuten ”kuka on syyllinen” tai ”ketkä jäävät henkiin” kumpuava jännitys pitää kutinsa kohtalaisen hyvin viime metreille asti. Mitään isompia yllätyksiä tai juonitwistejä filmi ei todellakaan tarjoile, vaikka ajoittain siihen suuntaan flirttaileekin. Ei sellaisille toisaalta ole tarvettakaan, kunhan perushommat hoidetaan näinkin ammattimaisin ottein. Tarantino ei ole kiirehtinyt missään kohtaa, vaan kasaa kohtauksensa rauhassa ja pitkän kaavan kautta, mikä on tällä kertaa pääsääntöisesti hyvä. Päinvastoin kuin Quentinin muutama edellinen ylipitkä koohotusfestivaali, The Hateful Eight on yllättävänkin rauhallinen ja koherentti elokuvakokonaisuus. Muutama kohtaus lähtee pahasti laukalle, junnaa paikoillaan eikä vie juonta eteen eikä taakse, malliesimerkkinä tällaisesta Samppa Jacksonin lähes kahdeksanminuuttinen, monologinomainen homoraiskausfantasia, joka muistuttaa taas erehtymättömästi, kenen tekelettä tässä ollaankaan katselemassa. Onneksi nämä turhat ja linjasta poikkeavat ryöpsähtelyt jäävät vähälle.
Wyomingin lumisiin maisemiin sijoitettu westernpaketti kumartaa niin Corbuccin Suuren hiljaisuuden, Sturgesin Seitsemän rohkean miehen kuin Leonen Hyvien, pahojen ja rumienkin suuntaan, mutta ei varasta näistä ollenkaan niin laajasti kuin arvon ohjaajalla on joskus ollut tapana. Eniten velkaa The Hateful Eight on John Carpenterin vuoden 1982 kauhuklassikolle The Thing, joka toki jo itsessään oli uusintaversio samannimisestä 1950-luvun scifipläjäyksestä. Peruspremissi siitä, että joku joukosta ei ole miltä näyttää on pitkälle sama ja asetelma lähes yksi yhteen lumimyrskyineen kaikkineen. Ohjaaja käyttää samat keinot rakentaakseen paranoian tunteille pohjaavaa jännitystä ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, on vanha kunnon Kurt Russell roudattu messiin takatukka ja kunnon ugly ass-naamakarvoitus hulmuten. Pisteenä iin päälle todella mainiolla musaraidalla käytetään Ennio Morriconen piinaavien alkuperäissävelten lisäksi saman miehen raitoja, jotka Thingin soundtrackilta jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään.
Kun Tarantinon leffasta puhutaan, on puhuttava myös väkivallan kuvauksesta, ja siitä on tämänkin leffan osalta puhuttu ja kirjoitettu jo ilmeisen paljon. Muutamassa tekstissä elokuvan toimintakohtauksiin on viitattu jopa ”rujon realistisina”, mikä on ihan järkyttävä ilmaisu. Väkivallan osalta The Hateful Eight on ihan puhdasta eksploitaatiosplätteriä. Päät räjähtelevät, aivomassa lentää ja verta roiskuu, vuotaa, valuu ja sitä oksennetaan ympäriinsä kuin Peter Jacksonin parhaiden päivien vedoissa. Tyylillisesti ratkaisu on ehdottoman perusteltu, sillä vaikka mätkimisellä on todella vaikea shokeerata tämän päivän elokuvissakävijää, silmille räjähtävä ja huolellisena käsityönä toteutettu eksploitaatiotykitys rikkoo elokuvan rauhallista, lavaesitysmäistä rytmiä ja muotoa tarkoituksellisesti ja rytmittää tapahtumia niin, että katsoja pysyy riittävän varpaillaan. Lisäksi se on hemmetin hauskaa ja viihdyttävää katseltavaa, ainakin tällaisen vanhan B-actionin ja kauhun suurkuluttajan mielestä.
Näyttelijät päästän suurimmaksi osaksi puhtailla papereilla. Kurt Russellin ja Jennifer Jason Leighin kemiat pelaavat erinomaisesti yhteen. Russell paukuttaa menemään omalla varmaotteisella tavallaan ja JJL on leffan stoorin vahva tukiranka, jonka ympärille kaikki rakennetaan. Samuel L. Jackson kanavoi hauskasti Lee Van Cleefiä suoritukseensa muutenkin kuin vain parissa suoraan Leonelta viedyssä otoksessa, ja malttaa suurimman osan ajasta pysyä poissa omista, liian määrittelevistä maneereistaan. Aina krapulainen Michael Madsen ja toinen Tarantinon regulaari, Tim Roth, jäävät hieman statisteiksi edellämainittujen taakse, mutta hoitavat toki ruutunsa varmoin ottein. Kahdeksaakymppiä kuvauksissa lähestynyt veteraani Bruce Dern painaa erityisen vivahteikkaan ja siistin roolityön kärttyisenä, entisenä etelävaltioiden kenraalina.
Kokonaisuutena The Hateful Eight on mielenkiintoinen ja viihdyttävä, moraaliltaan häilyväinen ja kuvastoltaan kiitettävän brutaali sisätilawestern. Robert Richardsonin kameratyöskentely on parasta A-luokkaa ja maestro Morriconen sävelet rytmittävät tapahtumia kylmäävän osuvasti. Tematiikka jää lopulta hieman irtonaiseksi, liian pitkät kohtaukset syövät jännitteitä ja tehoa, ja lopun väkivaltaooppera olisi ehkä kaivannut snadisti eeppisempää grande finalea, vaikka viimeisten konnien kohtalot ja niitä seuraava, musiikkikomedia The Fastest Guitar Alivesta napattu Roy Orbison -styge There Won’t Be Many Coming Home toimivatkin yhdessä varsin kylmäävästi. Kyseessä on kuitenkin ehdottomasti hyvä ja toimiva elokuva, jolla on jopa jonkinasteista uudelleenkatsomisarvoa.
