Tämän leffan tekijät ovat etukäteen kertoneet, että heidän elokuvansa on jotakin sellaista, mitä ei oikeastaan ennen ole tehty. Noh, on ja ei ole. Elokuvaksi kasvatettu musiikkivideo on aikoinaan nähty esimerkiksi Michael Jacksonilta. Jacksonin Thriller sisältää fantasian ja kauhun elementtejä, joita myös Nightwishin Imaginaerum viljelee. Eroa Thrilleriin tuo se, että yhtyeeltä kuullaan tässä useampaakin raitaa.
Nightwishin ja ohjaaja Stobe Harjun tuotosta voisi kutsua musikaaliksi, mutta joillekin musikaali tuo mieleen vain kesken askareidensa järjettömästi lauluun ja tanssiin purskahtavat inehmot, joten ehkei Imaginaerumia sitten ole markkinoinnin kannalta hyvä asettaa siihen kategoriaan. Erikoinen Imaginaerum on lähinnä siinä suhteessa, että sen päähenkilö on dementoitunut ukko. Kun elokuvan kohdeyleisön ikähaarukka on karkeasti rajaten 12-29 vuotta, voisi olla hyvä markkinointivaltti, jos kyseinen ukko olisi sen lisäksi joulupukki. Mutta joulupukkia ei näissä mielikuvituksen kinkereissä nähdä. Ehkä tekijöitä pitäisi kehaista rohkeudesta, sillä kohderyhmää ajatellen katoavien muistojensa ja todellisuudentajunsa perään hapuileva vanhus ei ole kaikkein helpoin samaistumiskohde. Ryppyjen ja harvenevien hiusten shokkiefektiä lieventää kuitenkin se seikka, että ison osan tarinasta vanhus (McCarthy) kuvittelee itsensä 10-vuotiaaksi pojaksi (mutkattoman luonnollisesti osaansa eläytyvä Lord). Hetken aikaa hahmolle lainaa olemustaan myös 40-vuotiaanakin pitkätukkana Harlekiini-kirjojen kansikuvasankarien seksikkyyttä tihkuva Tuomas Holopainen. Uuuh-jeah!
Elokuvana Imaginaerum näyttää ja kuulostaa Nightwishiltä. Yhtye on toki kokenut useita muutoksia, mutta sen tyyli ja maailma ovat kokolailla muuttumattomia vakioita. Kanadassa kuvatun ja vahvasti pelkkiin keinotekoisesti luotuihin miljöihin sijoittuvan rainan sävyt ovat tummat monella tapaa. Romanttisväritteiseen metallimusiikkiin kuuluu kaipuu, talven kylmyys, täysikuun valaisema yö, kuoleman läheisyys ja syli, jonka lämpö on aina läsnä vähintään muistoissa. Nämä ainekset kietoutuvat yhteen myös Imaginaerum-elokuvassa.
Vaikka mm. Poets of the Fallille musiikkivideoita ohjannut Stobe Harju on pitkän elokuvan ohjaksissa ensikertalainen, lopputulos on järkevästi jaoteltu ja yllättävän kiinteä. Katsojalle se antaa myös kohtalaisen paljon tulkinnanvaraa. Musiikkivideomies Tarsem Singhin yltäkylläisyyteensä sotkeentuvia mielen maailmoja Imaginaerum ei tarjoa, ja esikuvaksi mainitun Tim Burtonin visioista tekijöille on jäänyt käteen lähinnä joitakin visuaalisia viitteitä (esim. peikkomainen lumiukkohahmo, jossa on annos Painajaista ennen joulua). Glamourin pilkkeineen ja makaabereine osasineen Imaginaerum on kallellaan David Lynchin suuntaan, muttei kuitenkaan niin paljon, että katsoja tuntisi elokuvan loputtua jääneensä joogaleijailemaan kohti hämärtyneen juonen auringonlaskua.
Nightwish-yhtyeen jäsenet esiintyvät elokuvansa kohtauksissa mielenkiintoisemmin kuin vaikkapa Lordin jäsenet Pekka Riskin ohjaamassa Dark Floorsissa (2008). He eivät ole vain tehoste, mutta heidän kykyjään näyttelijöinä ei ole silti yritetty venyttää sinne, mihin ne eivät ehkä olisi riittäneet. Fantasiana Imaginaerum on yleisesti ottaen tietenkin täynnä keinotekoisuutta, arkisen mystifiointia ja lainaa muilta satumaailmojen punojilta. Kun päähenkilö kuvittelee itsensä pienenä poikana lentoretkelle elävän lumiukon kanssa, olisi se helppo lukea rakastetun Lumiukko-animaation versioinniksi. Sitä se tavallaan onkin, mutta myös viite yhtyeen aiempaan tuotantoon (Lumiukosta tuttu Walking in the Air on Nightwishinkin esittämänä ollut menestys). Tarinassa on monia osasia, jotka voisi tulkita viitteiksi yhtyeen vaiheisiin ja arkeen. Intomielisin tulkitsija saattaa nähdä dementoituneesta isästään vieraantuneen tyttären (Farley) sekä bändistä eronneena jäsenenä että hittinä, joka katosi säveltäjältään. Siitä sitten vain tulkitsemaan kaikki!
