Michael Haneke, tuo itävaltalainen harmaaparta onnistuu elokuva toisensa jälkeen ihastuttamaan ja vihastuttamaan katsojia yhteiskunnan tabuja käsittelevillä, sangen pessimistisillä kuvauksillaan ihmisluonteesta ja nykymaailmasta. Ohjaajan urallaan mies on ehtinyt kerätä kansainvälistä tunnustusta ja arvostettuja palkintoja, viimeisimpänä Cannesin filmifestivaalien kultaisen palmun teoksellaan Valkoinen nauha. Menestystä enteilee jo herran esikoisteoskin, Seitsemäs manner, joka on yksi elokuvamaailman parhaista ohjaajadebyyteistä. Teemoiltaan vahva, tyyliltään ehyt ja viimeisen päälle harkittu teos, jonka viiltävä läpileikkaus yhden perheen elämästä muodostuu koko länsimaisen yhteiskunnan allegoriaksi.
Hidastempoinen kerronta sopii teokseen mainiosti, sillä se antaa katsojalle tarpeeksi aikaa syventyä hahmoihin ja ajatella tapahtumia. Elokuva itse kertoo täysin normaalista ydinperheestä, johon kuuluvat Georg (Dieter Berner), Anna (Birgit Doll) ja Eva (Leni Tanzer). Isä työskentelee insinöörinä tehtaan johtotehtävissä, äiti toimii optikkona ja heidän tyttärensä käy peruskoulua. Aika kuluu päivittäin normaaleja rutiineja ja tehtäviä toistaen. Lopulta päivät vaihtuvat viikoiksi, viikot kuukausiksi ja kuukaudet vuosiksi, kenenkään huomaamatta elämän olevan pelkkää päämäärätöntä kehän kiertämistä. Eräänä päivänä kuitenkin tytär Eva tekee jotain odottamatonta, hän teeskentelee koulussa tulleensa sokeaksi. Tuon epätoivoisen avunhuudon myötä myös vanhemmat huomaavat arkensa sietämättömän ankeuden ja alkavat suunnitella pakotietä elämästään. On ratkaisujen aika.
Vaikka kyseessä on Haneken esikoisteos, on herran ote on koko elokuvan läpi tasaisen vahvaa. Myöhemmin miehen tavaramerkiksi muodostuneet staattiset otokset toimivat lyhyissä kohtauksissa erinomaisesti ja leikkaukset osuvat juuri oikeisiin hetkiin. Kuvasommittelu on myös hyvin pitkälle harkittua. Useassa kohtauksessa hahmojen kasvot rajataan täysin kuvan ulkopuolelle ja keskitytään enemmän heitä ympäröiviin tavaroihin ja esineisiin. Kun ottaa huomioon millaisessa materialistisessa maailmassa elämme, tämä onkin todella perusteltu ja onnistunut ratkaisu. Elokuvan paikalleen jämähtänyt ja usein materiaa korostava muoto tukee myöskin hahmojen elämäntilannetta ja ajatusmaailmaa saumattomasti.
Dialogia ei ole paljon ja näyttely on hyvin vähäeleistä, mutta aitoudellaan vakuuttavaa. Kaikille perheen näyttelijöille voi antaa erityismaininnan, sillä he ovat sisäistäneet hahmonsa loistavasti. Pienieleinen näyttely on siis mainiota, sillä hahmot ovat elämässään paikalleen jääneitä ja sen turruttaneita olentoja. He heräävät, pesevät hampaansa, syövät aamupalan, lähtevät töihin ja kouluun, käyvät ostoksilla, syövät päivällistä, katsovat televisiota ja menevät nukkumaan. Elämisestä on kadonnut elämänilo ja tekemisien syyt ovat unohtuneet, he ovat turtuneet pelkiksi aaveiksi, jotka vaeltavat päiviensä lävitse tottumuksen ja rutiinien kautta. He eivät elä, vaan ovat joutuneet vangeiksi yhteiskunnan oravanpyörään.
Näyttelijöiden eleettömyydestä ja hahmojen näennäisestä tunnekylmyydestä huolimatta elokuva onnistuu kuitenkin herättämään länsimaisessa katsojassa tunteita. Se kertoo nimittäin juuri meistä tavallisista, keskiluokkaisista ihmisistä, mikä tekeekin teoksesta lähes tuskallisen katsottavan. Haneken selittelemätön tyyli jättää tekojen syyt pimentoon, minkä vuoksi koko elokuvaa verhoaa häiritsevä ja ahdistava tunnelma. Ajatus siitä, ettei perheen ahdinko johdu mistään ulkoisesta uhasta tai näkyvästä syystä, vaan pikemminkin kumpuaa sisältäpäin, porautuu syvälle katsojan mieleen. Mielenkiintoista on myös huomata, että lähes yhtä paljon kuin ihmisiin tai eläimiin kohdistuva väkivalta, katsojaa järkyttävät kohtaukset, jossa väkivalta kohdistuu vaatteisiin, CD-levyihin, rahaan, kirjoihin tai huonekaluihin, materiaan. Tämä seikka kertookin meistä ja maailmasta jossa elämme jotain hyvin oleellista. Jotain minkä alitajuisesti tiedämme olevan totta, mutta emme tahdo myöntää sitä itsellemme.
Vähäsanaisen mutta sitäkin puhuttelevamman elokuvan päätyttyä huomaa epätoivoisesti etsivänsä selityksiä, joita ei tarjota. Selittelemisen tai alleviivaamisen sijaan Haneke vangitsee ruudun täydeltä melankolista tunnelmaa. Ymmärtääkseen teoksen kaikkea juuri nähtyä täytyy käydä läpi mielessään ja peilata omaan ajatusmaailmaansa. Vasta tällöin voi ymmärtää elokuvan hahmojen ahdingon, sillä länsimaisen kulutusyhteiskunnan luoman, hyvinvoinnin ja onnellisuuden illuusion hälvennettyä pois, jää jäljelle ainoastaan materialististen elämänarvojen tyhjät, sieluttomat kuoret.
