Jokainenhan meistä on varmasti huomannut 90- ja 2000-luvuilla vallitsevan buumin, jossa vanhempaa elokuvaa ns. nostetaan ojasta kun joku tunnettu nykyohjaaja päättää vähän lainailla klassikkoa omassa elokuvassaan. Tässä vaiheessa sana ‘Tarantino’ nousee kummasti kielelle… Eipä silti, Tarantino saa minulta kaiken kunnian ohjaajana, sillä tuo lainailu on sentään omaperäistä ja omia lisäyksiäkin löytyy. Näin siis nykypäivänä, mutta käytäntö on jo kuitenkin kohtuullisen vanha. Legendaarinen ranskalaisohjaaja Jean-Luc Godard käyttii debyyttielokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon pitkälti samoja teemoja, kuin nähtiin amerikkalaisessa rikoselokuvassa 40- ja 50- luvuilla. 50- ja 60 -lukujen taitteessa valmistunut Viimeiseen hengenvetoon kuitenkin eroaa ratkaisevasti uudemmista vastineistaan juuri omaperäisellä otteellaan. Godard ei alennu silkkaan kopioimiseen, vaan käyttää esikuviaansa hillitysti ja erittäin hallitusti. Viimeiseen hengenvetoon hyökkää rajusti auktoriteet! teja vastaan ja ote on muutenkin esimerkillisen tiukka, vaikka tempo onkin hidas.
Humphrey Bogart on Michel Poiccardille (Jean-Paul Belmondo) tärkeä idoli. Michel käyttää Bogie-tyylistä hattua ja käyttää samanlaisia vaatteita ja polttaa vain ja ainoastaan Chesterfield-tupakkaa. Michel tuumii “eläkkeelle siirtymistä” pikkurikollisen hommistaan muuttamalla Italiaan, mutta kaikki ei aina suju niin kuin on suunniteltu. Tuskaillessaan naisautoilijoille, Michel lähtee holtittomasti ohittelemaan autojonoa, jolloin hän saa pari poliisia peräänsä. Nuorena ja ajattelemattomana, hän ampuu toisen poliisin kuoliaaksi, jolloin alkaa pakoilu ympäri Pariisia. Michel hakee turvaa tutulta amerikkalaisnaiselta, Patricialta (Jean Seberg), joka toimii lehtimyyjänä Pariisissa.
Kylmänviileä Jean-Paul Belmondo on roolissaan loistokas ja klassisen kaunis (vain 41-vuotiaana menehtynyt) Jean Seberg tukee hienosti Belmondoa. Muut näyttelijät eivät yhtä suurta ruutuaikaa saakaan, mutta se ei tarkoita, etteivätkö he sitten olisi kovassa vedossa.
Esikoisessaan Godard käyttää erittäin tyylikästä kameratyöskentelyä ja kekseliäitä leikkauksia, joiden idean hän sai toiselta ranskalaisohjaajalegendalta, Jean-Pierre Melvillelta, joka esittää elokuvassa yhtä sivuhahmoista. Godard piti ensimmäistä versioita elokuvasta liian pitkänä, mutta ei suostunut leikkaamaan kokonaisia kohtauksia pois, joten hän pyysi Melvillelta apua, joka ehdotti, että Godard leikkaisi sieltä täältä palasia pois, jolloin syntyi omaperäinen ja myöhemmin paljon käytetty jump cut -tekniikka.
Viimeiseen hengenvetoon perustuu François Truffautin tarinaan, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, että Godard olisi kaverinsa tekstiä täydellisesti noudattanut, sillä toisena käsikirjoittajana hän saattoi kuvauspäivän aamuna muutella ratkaisevasti käsikirjoitusta. Käsikirjoitus on ohut, mutta se mitä filmille on kuvattu onkin jo sitten loisteliasta. Dialogi on hienoa kuultavaa ja sopii näyttelijöiden suuhun kuin nakutettu.
Viimeiseen hengenvetoon on yksi historian merkittävimmistä elokuvista, joka on myös aloittanut uuden aikakauden elokuvaan, ranskalaisen uuden aallon. Jollain käsittämättömällä tavalla Viimeiseen hengenvetoon onnistui aikanaan saamaan kielletyn elokuvan leiman Suomessa, nykyään se kuitenkin on DVD:llä liikkeellä K11-ikärajalla varustettuna. Viimeiseen hengenvetoon on nerokas elokuva, jonka vaikutusta myöhempää elokuvaa kohtaan ei voi kieltää. Vaikkakin kyseessä on pieni elokuva, sitä voidaan silti pitää “elämää suurempana” – pieni on kaunista. Moitittavaa en tästä keksi, mutta täysiä pisteitä en silti pysty antamaan.
– “Mikä on sinun suurin päämäärä elämässäsi?”– “Tulla kuolemattomaksi… ja sitten kuolla.”
nimimerkki: The Wolf
