Harvoin tulee vastaan niin täydellisen häiriintynyttä elokuvaa kuin ohjaaja Andrzej Zulawskin Possession. Se repii katsojan keskelle normaalin perhe-elämän painajaista eikä päästä irti loppumisensakaan jälkeen.
Elokuva alkaa, kun Sam Neillin esittämä Mark palaa pitkältä työmatkalta Isabelle Adjanin esittämän vaimonsa Annan luokse. Jo ensimmäisenä yönä selviää, ettei heidän avioliittonsa tule kestämään yhtään pidempään, ja syyksi paljastuu aluksi se, että Annalla on ollut Markin poissaolon aikana toinen mies. Kuitenkin päähenkilöparimme tietää, ettei se ole ongelman todellinen lähde, mutta kumpikaan heistä ei pysty ilmaisemaan itseään tilannetta seuraavan parisuhdehelvetin aikana. Ahdistus valtaa molemmat päähenkilöt ja etenkin katsojan tilanteessa, josta ei näytä olevan vapautusta.
Ja kun puhutaan ahdistuksesta, tuottaa Possession todellakin sitä kotikatsomoon asti. Allekirjoittanut väittääkin, ettei ole ikinä nähnyt missään elokuvassa mitään niin ahdistavaa ja kovia pelkotiloja aiheuttavaa kuin Possessionin ensimmäiset 45 minuuttia. Ne koostuvat pitkälti päähenkilöparin käymistä keskusteluista, jotka räjähtävät lähes aina Bergmanin elokuvien kulminaatiokohtausten tyylisiksi tuskantäytteisiksi tunteenpurkauksiksi. Erityisesti Adjani loistaa näissä kohtauksissa ja hänen itkuntäytteiset raivonpuuskansa kertovat todellisesta tuskasta. Ja mitä tulee kovaääniseen näyttelyyn, voittaa hän esimerkiksi monien suosikkihuutaja Al Pacinon mennen tullen. Adjani täydentää dialogiaan hyperventiloivilla eleillään, jotka saavat katsojankin sellaisen ahdistuksen partaalle, ettei poispääsyä yksinkertaisesti ole. On vaikea uskoa, että joku pystyy näin aidonoloiseen roolisuoritukseen ja katsoja miettiikin helposti Adjanin olleen oikeasti kuvausten aikana henkisen tuhon partaalla. Mietteitä tukevat myös ohjaaja Zulawskin sanat, joiden mukaan Adjani olisi yrittänyt elokuvan nähtyään itsemurhaa, koska hän ei enää halunnut palata takaisin kuvausten aikana kokemaansa. Väitteille ei ole kuitenkaan saatu ikinä täydellistä varmuutta, joten katsojan pohdittavaksi jää, onko kyseessä pelkkä ohjaajan mainoskikka.
Sam Neill meinaa jäädä pahasti Adjanin roolisuorituksen varjoon, vaikka hänkin on aivan uskomattomassa vedossa. Molemmat näyttelijät täydentävät toistensa roolisuorituksia ja juuri sen ansiosta Neillin ja Adjanin väliset dialogit ovat todellista herkkua, jos nyt niin voi sanoa. Henkinen väkivalta on nimittäin niin rajua, että se muuttaa hyvin hallitusti käytetyn graafisen väkivallan erittäin pelottavaksi ja kuvottavaksi. Annan viiltäessä kaulansa auki ja sätkiessä kylpyhuoneessa tuntematta ollenkaan fyysistä kipua katsojakin tajuaa, että nyt on ylitetty se linja, mistä ei ole enää paluuta. Fyysinen väkivalta nimittäin on hahmojen ainoa helpotus ja poispääsy kokemastaan helvetistä. Markin katsoessa vaimonsa kaulasta suihkuavaa verta hän tajuaa itsekin poispääsyn mahdollisuuden ja kokeilee heti samantyyppistä ratkaisua, joka tuottaa hänelle vastaavanlaisen hetkellisen euforian kuin Annalle. Tilanteen karmivuus tuleekin nimenomaan siitä, että hahmot ovat päässeet fyysisen kivun yläpuolelle – tilanteeseen, jossa helpotus tarkoittaa väistämätöntä tuhoa. Kun Mark lyö vaimoaan, alkaa katsoja tämän vuoksi väkisinkin miettiä, tekeekö hän sen vihasta vai yrittääkö hän todellisuudessa vain epätoivoisesti auttaa Annaa. Graafisella väkivallalla onkin elokuvassa niin järkyttävä vaikutus, että sen säästely ja taidokas rytmitys muodostuvat yhdeksi elokuvan suurimmista vahvuuksista.
Elokuvan kuvaus saa aikaan erittäin klaustrofobisen tunnelman huolimatta siitä, että lähes kaikki kuvauspaikat ovat melkein kokonaan autioita. Ahtaan paikan mielikuva syntyykin pitkälti Bruno Nuyttenin pyörivästä ja hahmojen lähellä pysyttelevästä kamerasta, sekä todella tunnelmallisesta äänimaailmasta, jossa taustalla tuntuu koko ajan olevan ylemmistä kerroksista kuuluvat askelet, vuotava vesihana, tai jokin muu perinteinen kauhuelokuvaääni, joka saa katsojan odottamaan lopullisen pahuuden inkarnaatiota.
Ensimmäisten 45 minuutin jälkeen elokuva alkaa muuttua enemmän perinteisemmäksi kauhuelokuvaksi ja parisuhdeongelmat tulevat etäisemmiksi kuin alussa. Alun vahvuuden vuoksi pelkäsin elokuvan laadun huononevan tästä radikaalisti, mutta tarkemmin ajateltuna kaksi tuntia alun kaltaista paniikkihäiriötä voisivat olla jo jossain määrin vahingollisia keskivertokatsojan mielelle. Kun elokuvaan tuodaan konkreettinen paha, saadaan mukaan edes jonkinlainen ovi ulos alun tapahtumista, jottei katsoja ajautuisi lopullisesti samanlaisiin tunnetiloihin kuin henkilöhahmot, jotka kokevat elokuvan aikana täydellisen henkisen tuhoutumisen.
Elokuvan niin kutsuttu ”välivaihe” toimii erinomaisesti nimenomaan normaalimpana kauhuelokuvana, jonka tavallisuutta katkaisevat alkua muistuttavat kohtaukset, sekä nyt myös mukaan tulleet, jopa eläimelliset, perversiot, jotka jatkavat päähenkilöidemme kehitystä ja tekevät hahmoista erittäin moniulotteisia. Zulawski ajaa katsojan myös alun kaltaisen klaustrofobisen kauhun partaalle todella pitkässä kohtauksessa, jossa Adjani käyttäytyy riivatun lailla metrotunnelissa. Tästä kohtauksesta elokuva lienee myös saanut nimensä, ja viimeistään sen aikana katsoja alkaa tajuta, miten oikeaan osoitteeseen Cannesin näyttelijäpalkinto menikään vuonna 1981. On vaikea kuvitella ihmistä, jossa kameralle puhuva ja samalla lapsen selkärankaa vääntävä Adjani ei aiheuta minkäänlaisia pelkotiloja, vaikka kyseessä onkin vain normaali balettitunti.
Aivan lopussa Possession muuttaa jälleen tyyliään ja lähimmäksi vertailukohteeksi voitaisiin ottaa vaikkapa David Lynchin elokuvat. Lopetus on omalla tavallaan erittäin tyly, mutta siitä voi löytää myös paljon toivoa antavia elementtejä. Tulkintoja löytyy luultavasti yhtä paljon kuin katsojiakin ja jotkin ratkaisut tuntuvat suoranaiselta katsojille ja elokuvasensoreille haistattelulta. Vaikka elokuva vaihtaa tyyliään lähes täydellisesti kahteen otteeseen kestonsa aikana, on siinä niin paljon tyylinvaihdoksia oikeuttavia tekijöitä, että kokonaisuus pysyy erittäin rautaisena pakettina, jossa erilaisuus ja vaihtelu toimivat jopa kasassa pitävinä elementteinä. Zulawskin ratkaisu jättää hyvin paljon katsojan pohdittavaksi toimii erinomaisesti, ja lopputuloksena on yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista, jonka jälkeen katsoja tuskin on enää entisensä.
Valitettavasti Possessionia ei paineta DVD:llä enää kuin Australiassa. Umbrella Entertainmentin R4-kiekko on kuitenkin laadultaan kaikin puolin kohtalaista jälkeä ja hinta-laatu –suhteeltaan hankkimisen arvoinen, kun otetaan huomioon, minkälaisesta elokuvasta on kyse. Englanninkielistenkin tekstitysten puuttuminen toimii DVD:n tapauksessa hieman tahattomastikin edukseen, koska nyt elokuvaa katsoessa volyymi on pidettävä kohtalaisen kovalla, ja tällöin aiemmin mainitsemani ääniyksityiskohdat pääsevät esille ja Adjanin tuskanhuudot riipivät korvia ja mieltä unohtumattomalla tavalla.
