En aivan jokaista Kaurismäen elokuvaa ole nähnyt, mutta näkemistäni tämä on ehdottomasti suosikkejani. Vaikka kyseessä on esikoisohjaus, toimii filmi kerronnallisesti siinä missä myöhemmätkin — ehkä tietystä kömpelyydestään huolimatta — ja elokuva on jo tyylillisesti puhdasta “kaurismäkeä”. Paljon tässä on samaa kuin Tulitikkutytössä, ja hieman väemmässä määrin vastaavuutta löytyy myös Laitakaupungin valoihin. Elokuva on myös synkkyydestään huolimatta varsin koominen Kaurismäelle tyypillisellä absurdilla tavalla.
Tarina on siinä määrin kaukana Dostojevskin kirjasta ettei minkäänlainen vertailu helposti edes tule mieleen; en usko, että kukaan keksisi esimerkiksi ajatella, että Kaurismäki olisi pettänyt Dostojevskin tarinan, vaikkai elokuvasta pitäisikään. Toisaalta minun on vaikea ajatella, miten Dostojevski-fani ei pitäisi myös Kaurinmäestä. Kirjan voi sovittaa elokuvaksi yleisesti ottaen kahdella toimivalla tavalla: joko olemalla mahdollisimman uskollinen tarinan hengelle (tyyliin Aleksander Zarkhin Anna Karenina) tai sitten luomaan teoksen pohjalta jotain aivan uutta (tyyliin Kubrickin Hohto) ja Rikos ja Rangaistus on jälkimmäistä laatua niin pitkälti, että oikeastaan tarina vain pohjautuu melko epämääräisesti Dostojevskin kirjaan, eikä ole sen filmatiosointi, kuten elokuvan alkuteksteissäkin taidetaan todeta. Kyseessä ei siis varsinaisessa mielessä ole lainkaan kirjan elokuvasovitus vaikka nimi onkin sama.
Ero Dostojevskin tarinaan ei ole vain siinä, että tapahtumat sijoittuvat 1980-luvun Helsinkiin, vaan ainoa, mikä filmissä on täysin samaa kuin kirjassa, on mieletön rikos ja se, että tekijä itse lopulta antaa itsensä ilmi. Päähenkilön eksistentiaalinen tila jää elokuvassa lähinnä arvailun varaan. Toisiin kuin Raskolnikov, säilyttää Kaurismäen antisankari tyyneytensä — tai on suorastaan korostetun “viileä” ja itsevarma — eikä käy läpi ainakaan katsojolla selvästi ilmeneviä helvetin tuskia vaan paremminkin näyttää olevan vain menettänyt kykynsä tuntea mitään. Missä Dostojevskin kirjassa päähenkilöllä on selvästi suuruudenhulluja visoita, on Kaurismäen Raskolnikov lähinnä täydellinen nihilisti. Elokuva myös jättää ylipäänsä enemmän avoimeksi, kuin Dostojevskin kirja. Ei esimerkiksi selviä, onko rangaistus lopulta lainkaa sovitus vai ei; missä määrin esimerkiksi päähenkilön lopussa ilmenevä torjunta ainoaa henkilö kohtaan, joka hänestä edelleen välittää on kyvyttömyyttä ottaa vastaan rakkautta ja missä määrin myötätunnosta johtuvaa toisen henkilön suojelua omalta emotionaaliselta hyväksikäytöltä? Loppuratkaisun voi nähdä yhtä hyvin traagisena oman perikadon valintana kuin aitona eettisenä ratkaisuna, josta ehkä aukenee mahdollisuus parantua.
Yleisesti ottaen tarina mielestäni siirtää hienosti Dostojevskin venäläisen sekoilun flegmaattisempaan suomalaiseen kulttuuriympäristöön. Pellonpää vetää loistavan sivuroolin, joka toimii hienona kontrastina suhteessa päähenkilöön.
