Tässä on yksi suosikkielokuvistani. Surumielinen kuvaus sorretusta yksilöstä ja hänen ainutlaatuisesta ystävyssuhteesta. Ohjaaja Vittorio De Sica oli Roberto Rossellinin ja Luchino Viscontin rinnalla yksi Italian suurimmista neorealisteista. Toisen maailmansodan loppuvaiheissa syntynyt ja reippaat kymmenen vuotta kestänyt italialaisen elokuvan keskeisin koulukunta, neorealismi, pyrki tarkastelemaan asioita arkisista lähtökohdista mahdollisimman todentuntuisesti. Tämä korostui runsaassa sosiaalikritiikissä ja erityisesti siinä, että elokuvien näyttelijöiksi poimittiin tavallisia kansalaisia kaupunkien kaduilta, koska tavoitteena oli äärimmäinen realismi ja tunteiden maksimaalinen autenttisuus. Elokuvan juoni on yksinkertainen, mutta se ei todellakaan ole mikään tämän filmin perusarvoista. Punainen lanka löytyy sen suunnattomasta arkitodellisuudesta ja vilpittömyydestä.
Eläkeikäinen Umberto Domenico Ferrari (Carlo Battisti) on köyhä, mutta kunniallinen mies. Rähjäisessä yhden huoneen asunnossa jo 20 vuotta elänyt Umberto pyrkii maksamaan vuokransa aivan kuten muutkin kansalaiset, mutta ei pysty tarjoamaan koko summaa kerralla. Vanhukseen kyllästynyt omahyväinen vuokraemäntä (Lina Gennari) uhkaa heittää hänet kadulle, ellei hän ryhdy maksamaan rahaa kokonaisissa erissä. Nokkavan vuokraemännän vaatimus on Umbertolle ylittämätön este, joka puskee hänet suunnattoman epätoivon partaalle. Yksinäinen Umberto ja hänen ainoa todellinen ystävänsä, sydämellinen pikkukoira Flag, yrittävät löytää ratkaisua onnettomaan tilanteeseen.
Yksi koskettavimmista elokuvista koskaan. Tarinan suunnaton maanläheisyys ja filmin humaani ote kouraisee käsittämättömän syvältä. Vain harva elokuva pystyy vastaavaan. Lopputekstien ilmestyessä ruutuun luulisi kyynisimpienkin jo herkistyvän, sillä vajaan puolentoista tunnin aikana henkilöhahmoihin kerkeää kehittyä syvä ja välittävä suhde.
Eipä kyllä huomaisi Carlo Battistin olevan ensikertalainen, ellei sitä etukäteen tietäisi. Miehen rooli on äärimmäisellä antaumuksella hoidettu, ja Umberto Domenico Ferrari saa kaikki mahdolliset sympatiat mitä suinkaan annettavissa on. Kun vielä tiedostaa päänäyttelijän tulevan samoista oloista kuin hänen roolihahmonsa, heijastaa se katselukokemukseen lisää tunnetta ja roolihahmoon syvää aitoutta, missä piileekin yksi neorealismin hienoimmista piirteistä. Erikoispalkinnon luovuttaisin elokuvassa ehkä merkittävintä roolia näyttelevälle koiralle, joka tekee hellyttävimmän eläinroolin koko elokuvan pitkässä historiassa. Kamerankäyttö kaikessa vaatimattomuudessaan ja surumielinen viulumusiikki ovat myös kaikkea mitä elokuvanystävä voisi tähän yhteyteen toivoakin.
Harvoin törmää vastaavanlaiseen filmiin, joka näin vilpittömällä tavalla vetoaa katsojan tunteisiin ilman minkäänlaisia vippaskonsteja. Umberto D on merkittävä pala elokuvahistoriaa ja uskon sen säilyvän suosikkieni joukossa vielä pitkään. Jossain haastattelussa jopa ohjaaja Martin Scorsese mainitsi tämän kaikkien aikojen lempileffakseen. En yksinkertaisesti löydä mitään moittimisen sanaa tästä merkkiteoksesta (lukuun ottamatta karmeinta näkemääni DVD-julkaisua, jonka pariin tämä filmi oli hävyttömästi ängetty ja jonka kanssa allekirjoittaneen pitää näillä näkymin tulla toimeen). Vittorio De Sica todistaa, että minimaalisellakin budjetilla voi saada aikaan mestariteoksia.
nimimerkki: Low Rider
