Heppu, joka tällaisen kysymyksen latinaksi esittää, tahtoo tietää, mihin olet menossa. Tässä leffassa mennään antiikin Roomaan ja katsoja saa pohtia, mihin itse Rooma on menossa.
On keisari Neron (Ustinov) valtakausi. Pahamaineinen keisari huvittelee valtion kustannuksella. Parhaat hetkensä hän kokee soittamalla harppua ja laulamalla lauluja, joita keisarin itsensä hyvä ystävä Petroniuskaan (Genn) pitää tuskin siedettävinä. Täysin sietämättömiksi ne käyvät, kun Nero päättää tuikata koko Rooman tuleen inspiroituakseen uutta biisiään varten. Mielettömästä ideasta kehkeytyy suurtuho, jonka syyllisiä haetaan uuden liikkeen, kristittyjen, piiristä.
Vaikka Quo Vadis on megalomaaninen historiaspektaakkeli, se onnistuu kertomaan ihmiskohtaloista syvällisemmin ja mielenkiintoisemmin kuin esimerkiksi Rooman valtakunnan tuho. Komean värikylläisissä puitteissa esitetyn tarinan keskiössä ovat Neron lisäksi roomalainen kenraali (Taylor) ja hurskas kristitty Lygia (Kerr). Monoteistinen maailmankuva ei vakuuta kaikkia, ei myöskään kenraalia. Toisaalta Lygia on niin kiehtova neito, ettei juuri sodasta palannut mies voi pitää hänestä katsettaan erossa. Ja katse pysyy, vaikka liekit ja kaaos uhkaavatkin kohta koitua sen tuhoksi. Aah, passion…
Quo Vadis ei peittele imelää romantiikkaa, jota lihaksikkaan Taylorin ja puhtoisen Kerrin välille on viritelty. Varsinkin Kerr antaa palaa välillä niin reilusti, että teatraalisuus on vääntää silmät kieroon ja nilkat mutkalle. Pietaria esittävällä Finlay Curriellakin on kiihkoa äänessään, mutta rankimpiin ylilyönteihin hän ei tässä leffassa sorru. Peter Ustinov taas on aivan omaa luokkaansa. Heebo heittäytyy Neron nahkoihin koko painollaan. Mies on tehnyt paljon muutakin hyvää elämänsä aikana, mutta tämä on ainakin allekirjoittaneen mielestä Ustinovin herkullisin suoritus. Varsinainen kuningasrooli.
Ustinovin esitys on itsessään sellainen, että koko elokuvaa voisi suositella pelkästään jo sen tähden. Upean lavastuksen, kiinnostavasti mukaan leikattujen joukkokohtausten ja hehkuvien värien lisäksi Quo Vadis tarjoaa Miklos Rozsan kokonaisuuteen mainiosti sopivaa musiikkia ja jouheaa tarinankerrontaa historiallisesti kiintoisasta aiheesta. Harmi, ettei elokuvaa ainakaan tätä kirjoittaessa saa sille oikeutta tekevässä formaatissa tällä alueella. Vaikka leffa onkin Ben-Huria romanttisempi ja Kymmentä käskyä paatoksettomampi, se ansaitsisi enemmän kunnioitusta.
