Tositapahtumat ovat välillä todella järkyttäviä. Järkyttävistä tositapahtumista tehdyt elokuvat ovat taasen monesti järkyttävän huonoja.
Held Hostage on yksi näistä tosielämän traumoista kummunneista leffoista, joka päätyy osaamattomissa käsissä traumatisoimaan katsojaa huonoudellaan. Pankinjohtaja Michelle Renee (elokuvassa Julie Benzin tulkkaama ja nimellä Michelle Estey) joutui aikoinaan panttivangiksi omaan kotiinsa ja omaa pientä tytärtä suojellakseen ryösti työpaikkansa. Kauhukokemuksen lisäksi yh-äidin niskaan putoili vielä epäilyjä osallisuudesta rikokseen.
Amerikkalaista unelmaa hehkuttavalla tavalla Michelle ei tietenkään lannistunut, vaan kirjoitti aiheesta kirjan, nousi pikkujulkimoksi ja hänen kirjastaan syntyi myös tämä elokuva. Kanadalaisen Grant Harveyn televisioleffatiimin käsissä tapauksesta ei kuitenkaan kasva elämää suurempaa näytelmää. Käsikirjoitus on jo hyvin kulmikas, on helppo kuvitella teleplayn tekijä James Kearns ja Renee pohtimaan alkua, jossa tehdään hyvin selväksi, että vaikka sankarittaremme on tytärtään rakastava yh-mamma, on hän silti kaikkien kunnioittama suuri persoona ja miehiäkin piisaa – juuri sopivasti.
Yksi lukunsa on mm. Dexterin Ritana paremmin tunnettu Julie Benz. Benzin ylimairea olemus on useissa produktioissa kerännyt negatiivista palautetta ja visiitit ovat lopulta katkenneet (melko) lyhyeen. Reneen osassa Benz ei osakkeitaan paranna. Naisen ulkonäölliset avut tuodaan esille ja sitten hän jää avuttomana kellumaan post-traumaattisen stressihäiriön vietäväksi.
Violence Against Women & Girls Awareness -järjestön mainoksena Held hostagen ajatus on ok. Elokuvana ajatusta on aivan liian vähän ja kokonaisuus on puiseva.
