Aloitetaanko hyvillä vai huonoilla uutisilla?
Ok, hyvät ensin. Stephen Kingin unissakävelijöissä soi Enyan Boadicea – harvalla tusinakauhulla on esitellä yhtä kauniisti leijailevaa tunnaria. Ja… Sitten voidaankin siirtyä niihin huonoihin uutisiin.
Unissakävelijät on yksi niistä leffoista, joita ei olisi pitänyt tehdä. Tarkemmin sanoen yksi niistä leffoista, joiden takia Kingin kirjoista tehdyillä elokuvilla on niin törkeän huono maine. Sen takia, että Mick Garris ei saanut hankittua päteviä maskeeraajia, ainuttakaan toimivaa erikoistehostetta tai edes puolta tusinaa osaavaa näyttelijää, moni leffanystävä jättää The Mistin tai Vihreän mailin hankkimatta. Tarkemmin ajateltuna myös King saa mennä itseensä; niin kaukana nämä ärsyttävät olomuodonmuuttajat ovat vaikkapa Pet Semataryn oikeasti hyytävästä ilmapiiristä.
Leffan juonesta on hankala sanoa mitään, koska juonta ei juurikaan ole. Kaikki vain valuu ruudulle muodottomana (hox. Ei sentään Mädchen Amick) ja 90-lukulaisen King-hypen oikeuttamana. On palanen highschool-henkistä söpöstelyä, on katkera salaisuus, on insestiä, on pahuuden aistivia kisuja (Kinghän on tunnetusti kissaihminen ja aina ja alati Cujoa, ei vaan koiria, vastaan), on kuolemaa ja katkeruutta. Tyhmiä poliisisetiä. Hurjastelua. Tekoverta. Ja tekoverta. Elämän lapsi -nimimerkin löytämää kieltämättä mielenkiintoista tulkintaa ei ainakaan täällä suunnalla pystytty havaitsemaan.
Elokuva, joka onnistuu hukkaamaan sekä nuoren Amickin suloisuuden että Ron Perlmanin kieron karisman, ei ansaitse yhtäkään pistettä, mutta tulkoon Joe Danten ja John Landisin vähintäänkin yllättävistä cameoista sääliä napollinen. Ehkäpä se estää elokuvaa omimasta sille kuulumatonta camp-statusta. Siihenkään tämä kokkareinen huonous ei nimittäin yllä.
