Saksalaisen Otto Premingerin ohjaama Erään murhan anatomia kuuluu siihen amerikkalaisten oikeusssalielokuvien 1950- ja 60-luvun vaihteen loisteliaaseen kulta-aikaan, jonka muita edustajia ovat mm. Sidney Lumet’n Valamiesten ratkaisu, Billy Wilderin Todistaja ja Robert Mulliganin Kuin surmaisi satakielen. Premingerin elokuvan ominaisena piirteenä on sen tiivistäminen pysyttelemään kuin liimattu oikeusjutun ympärillä ja sen ulkopuoliseen ja päähenkilöiden elämään ei juuri pintaa rikkomatta puututa. Tarjolla on siis reilu kaksi ja puoli tuntia murhaoikeudenkäyntiä ja sen valmistelua… ei varmasti ajatuksena houkuttele muita kuin oikeussali-intoilijoita. Kaikesta huolimatta Erään murhan anatomia onnistuu olemaan yksi oman alalajinsa ylivoimaisesti viihdyttävimpiä ja kiehtovimpia tekeleitä.
Elokuvan pääosassa James Stewart tekee yhden uransa viimeisimmistä suurrooleista esittämällä tutun vakuuttavasti hänelle hyvin tyypillisen ns. rehellisen miehen roolin puolustusasianajajana. Stewartin esittämä Biegler on vuosia aiemmin saanut tarpeekseen toimestaan syyttäjänvirastossa ja elelee pientä lakitoimistoa yhdessä viinaan menevän partnerinsa sekä teräväkielisen sihteerinsä kanssa kodissaan pitäen. Suurin osa ajasta menee kuitenkin kala-apajilla ja jazz-levyjen ääressä. Kaikki muuttuu yhtäkkiä kun pikkukaupunki kuohuu raa’an murhan jälkiaalloissa ja Biegleriä pyydetään ottamaan hoitaakseen vaimonsa raiskanneen baarimikon kylmäverisesti surmanneen luutnantin puolustaminen. Kuinka helpolla saadaan valamiehistö vakuuttuneeksi että luutnantti toimi mielenhäiriössä, kun tämä ei vaikuta kovinkaan yhteistyökykyiseltä tai ylipäätään miellyttävältä ihmiseltä ja vaimokin tuntuu selviytyneen koettelemuksistaan pintavammoja lukuunottamatta hämmästyttävän nopeasti. Muiden kyläläisten sympatiat ovat tietysti pidetyn baarimikon puolella ja kaiken päälle vastapuolelle asettuu suurkaupungin nuori mutta maineikas huippusyyttäjä.
Elokuvan tunnelma pysyy hienosti kasassa heti alusta saakka eikä leffa missään vaiheessa käy liian raskaaksi, vaikka oikeussalissa tahkotaan tuokio jos toinenkin. Siitä pitää huolen lähinnä elokuvan hienovaraisen huumorin sävyttämä kerronta ja elokuvan päänäyttelijöiden suoranainen heittäytyminen stereotypioilta vaikuttavien rooliensa kimppuun. Erityismaininta on annettava Stewartin lisäksi esikoisroolinsa karskina syyttäjänä tekevälle George C. Scottille ja huolettomasti miehille flirttailevaa syytetyn vaimoa esittävälle Lee Remickille. Duke Ellingtonin jazz-musiikki puolestaan hekumoi taustalla taattuun 50-luvun jenkkityyliin svengaten yhtä hyvin kuin elokuvakin ja käypä Duke itsekin vilahtamassa pienessä roolissa elokuvassa.
Erään murhan anatomia on erinomainen osoitus siitä, että oikeussalielokuvissa on parhaimmillaan omituista kiehtovuutta, josta ei tunnu saavan tarpeekseen edes kahden ja puolen tunnin elokuvan aikana. Vielä kun elokuva on täyttä rautaa ja puhallettu täyteen sellaista henkeä ja vilpittömyyttä, jota ei nykypäivän elokuvista tai tv-sarjoista tahdo suurennuslasillakaan löytää, niin arvostelija tai kuka tahansa katsoja ei voi päätyä muuta kuin suosittelemaan.
nimimerkki: Juha
