Hollywood on paikka, jossa elokuvia valmistetaan liukuhihnalla, eikä ihmiskohtaloista välitetä. Eletään toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja liikkuvat kuvat myy, sillä kansa kaipaa viihdettä. Joe Gillis on köyhä käsikirjoittaja, jonka ansiolistalle kuuluu pari köykäistä b-luokan elokuvaa. Hän on rahapulassa ja yrittää vältellä kahta miestä, joiden aikomuksena on ottaa haltuunsa hänen autonsa johtuen Joen velkaongelmista.
Norma Desmond on mykkäelokuvien kiistaton kuningatar, jonka tähti on valitettavasti sammunut äänielokuvan nousun myötä. Norma elelee autioituneessa kartanossaan lojaalin Max-nimisen hovimestarinsa kanssa ja muistelee vanhoja aikoja, kun elokuvissa oli vain kasvot, eikä puhetta tarvittu. On karmivaa ja surullista nähdä mitä tämä narsistinen ja temperamenttinen entinen tähti luulee olevansa. Max yrittää kaikin voimin salata sen tosiasian, että Normasta ei elokuvamaailma enää välitä ja on mennyt jopa niin pitkälle, että Norman vastaanottamat fanikirjeet ovat hänen käsialaansa.
Kun Gillis ajaa pakoon velkojiaan puhkeaa hänen autonrengas ja hän päätyy Norma Desmondin karhean kauniin kartanon eteen. Pienen väärinkäsityksen jälkeen Desmond pyytää Gillisiä viimeistelemään hänen mittavan käsikirjoituksensa Salome-nimisestä naisesta. Gillis suostuu hommaan, sillä saa miljonääriomaisuuden omaavalta Desmondilta oivaa palkkaa. Pian Gillis kuitenkin huomaa minkälainen nainen Norma Desmond oikeastaan on samalla kun epätoivoinen Norma on jo rakastunut häneen. Kun soppaan lisätään vielä nokkela ja nuori käsikirjoitusten hioaja Betty Schaefer, jota Gillis tapailee salaa Norman huomaamatta, niin ainekset puhtaaseen klassikkoon ovat valmiit.
Gloria Swanson tekee elämänsä roolin tärähtäneenä naisena, jonka kartanoa koristavat lukuisat omakuvat ja joka on paennut kurjasta todellisuudesta illuusioihinsa. William Holden tekee taattua työtä Joe Gillisinä ja vaikka hän esittää tässäkin itseään, niin se ei haittaa ollenkaan, sillä eivät kaikki voi olla venyviä metodinäyttelijöitä, vaan pelkällä karismalla voi myös ottaa pisteet kotiin. Erich Von Stronheim on myös loistava elämänsä Normalle omistaneena hovimestarina, joka selvästi palvoo jumalatartansa. Kannattaa bongata muuten Buster Keaton yhtenä Norman kanssa bridgeä pelaavista entisistä mykkäelokuvan tähdistä.
Auringonlaskun katu on elokuva, jossa kaikki mahdolliset asiat ovat menneet nappiin. Kyseessä on sekä tappavan tyylikäs film noir että ajatuksia herättävä, vaikuttavasti toteutettu tarina. Jo elokuvan alkukohtaus on henkeäsalpaava ja legendaarinen: mies kelluu uima-altaassa ammuttuna samalla kun lehtimiehet ottavat kuvia hänestä. Ei myöskään sovi unohtaa karmaisevaa loppukohtausta, jossa Norma Desmondin illuusiot itsestään todella tulevat esiin. Tämä elokuva on aikaansa nähden harvinaisen synkkä ja katsoja huomaa teoksessa olevan annos juroutta, joita ei muissa sodanjälkeisissä amerikkalaiselokuvissa näe. Kiitos siitä kuuluu ohjaaja Billy Wilderille, jonka äiti kuoli keskitysleirillä. Peräti 11 Oscar-ehdokkuutta saanut leffa olisi ansainnut enemmänkin voittoja kuin vain kolme.
Tämä on yksi tyylikkäin, älykkäin ja samalla viihdyttävin 50-luvun Hollywood-elokuva, jonka olen nähnyt. Koskaan ei ole Hollywoodin armottomasta ruokaketjusta tehty näin uskomatonta, veret seisauttavaa ja mykistyttävää elokuvaa. Ei ihme, että elokuvaa paheksuttiin, kun se näytti Hollywoodin synkemmät puolet. Kun yksinkertaisesti näytetään säälittävin ihmiskohtalo, niin syntyy tappavaa jälkeä. Norma Desmondin maailmassa valhe on suloinen, sillä totuus sattuu.
nimimerkki: Nelisilmä
