Jos leffoja arvioitaisiin niiden trailerien pohjalta, olisi Pimeyden ytimessä ultraväkivaltainen äijäelokuva. Lisäksi sen traileri kertoisi vain, että Mel Gibson on pitkästä aikaa kameran edessä. Leffan suomalainen nimi on myös väärässä; ytimessä ei olla, vaikka ydinteknologiasta leffassa puhutaankin. Todellisuudessa Edge of Darknessissa käyskennellään hämärien businesten rajamailla ja puhutaan paljon, mutta harvemmin asian vierestä. Ne muutamat väkivaltaiset kohtaukset, joita leffassa nähdään, ovat iskevän hurjia, mutta nykyisessä Hollywood-mittakaavassa vailla paisuttelua ja mukana muusta syystä kuin räimimisen ilosta.
Elokuva perustuu suitsutettuun tv-sarjaan. Niin toimivalta pohjalta on ollut hyvä alkaa rakentaa valkokangasversiota. Sarjan ja elokuvan yhtäläisyyksiä tai eroavaisuuksia ei välttämättä kannata ruotia, ei ainakaan leffaa katsoessa, jottei monelta osin maino trilleri vesity. Useita unettomia öitä nähneen näköinen Gibson tulkitsee tarinassa poliisi-isä Cravenin roolia. Miehen elämän valo ja ylpeys, hänen ainut lapsensa Emma (Novakovic), tapetaan hänen edessään. Tämä repivän traaginen tapahtuma käynnistää massiiviset tutkinnat, joiden pääolettamuksena on, että Tommy Craven oli tyttärensä sijasta aiottu kohde. Yksinäisenä sutena liikkuva Craven löytää kuitenkin johtolankoja, joita hän alkaa keriä auki omin päin.
Yhtäältä Gibsonin Craven tuo mieleen Clint Eastwoodin esittämän Harry Callahanin. Likaisen Harryn tavoin Craven ryhtyy jakamaan oikeutta omin voimin systeemin tympäistessä, ja antaa lopulta virkamerkkinsäkin jäädä taakseen. Callahanista Craven poikkeaa silti esimerkiksi siinä, että hän on näkyvästi tunteikkaampi mies. Gibson on iän myötä muuttunut kolhitumman mutta samalla kovapintaisemman näköiseksi. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö hän edelleenkin pystyisi näyttelemään uskottavasti sellaisia tunnehyökyjä, joita näyttelijä joskus vyörytti mm. Hamletina ja tietysti Tappavan aseen hurmaavan maanisena Riggsinä. Päinvastoin, ja siitä syystä Gibsonin Craven on empatiaa herättelevä äijähahmo, jonka puolelle on ehkä vielä helpompi kääntyä kuin kivikasvoisempien kollegojensa.
Pimeyden ytimessä on totinen teos, mutta sen dialogissa viljellään myös kuivaa huumoria. Tarinan järkyttävien käänteiden takia huumori on kuitenkin hyvin tiukalla. Idea on hyvä, sillä ilman kevennyksiä elokuvan pitkät keskustelukohtaukset olisivat raskaita, mutta toisaalta röhönauruja tämä tarina ei kaipaa.
Leffa säilyy mielenkiintoisena loppuunsa asti. Kokonaisuutta ei silti voi kehua virheettömäksi tai muuten täysin onnistuneeksi. Esimerkiksi kaiken pahan alku jää kovin yksiulotteiseksi toimijaksi. Hänen ja hänen kätyriensä motiiveja ei oikeastaan missään vaiheessa avata. Niinpä välillä tuntuu kuin Pimeyden ytimessä olisikin kertomus ihmisen ja jonkin epäinhimillisen pirun kohtaamisesta. Voisihan niinkin tietysti olla, mutta fantasiaelokuvat ovat genre erikseen. Sitä paitsi, niiden pirut ovat usein monimutkaisempia hahmoja. Viime kädessä tämä leffa on Gibsonin ja hänen hahmonsa show, vaikka mukana on toinenkin kiehtova nk. susityyppi. Hänelle on kuitenkin jätetty vähemmän tilaa kuin Gibsonille. Mutta, se mikä rainassa tökkii, ei tällä erää johdu näyttelijöistä.
