Marc Caro ja Jean-Pierre Jeunet yhteistyössä luovat omituista ranskalaista taide-elokuvaa. Outoon, meren rannalla sijaitsevaan kaupunkiin sijoittuva satu on juurikin sellainen. Krank (Daniel Emilfork) on nerokkaan tiedemiehen luomus joka ei kykene uneksimaan ja sen takia hän kaappaa lapsia piilopaikkaansa oppiakseen uneksimaan. Apuna ja seurana hänellä on kuusi kloonia (Dominique Pinon), omituinen kääpiönainen (Mireille Mossé) ja akvaarioon säilötyt aivot, Irvin-setä (Jean-Louis Trintignant), joka kärsii migreenistä. Tämä on kuitenkin pelkkä tausta varsinaiselle absurdia logiikkaa noudattavalle sadulle missä sirkuksen voimamies Yksi (Ron Perlman) huomaa pikkuveljensä (Joseph Lucien) katoavan ja tyhmä, mutta hyväsydäminen jätti lähtee takaa-ajoon. Hänen jahtinsa johtaa Mustekalan (Geneviève Brunet, Odile Mallet) johtamaan orpokotiin minkä asukkaita hän/he käyttää apunaan varkauksissa. Valtavat voimat omaava Yksi joutuu siis avustajaksi ryöstöön, joskin hän saa uusia ajatuksia ja Miette (Judith Vittet) joutuu olemaan apuna ja soppaan liittyvät myös irvokkaat kykloopit ja muitakin elementtejä on mukana.
Visuaalisessa mielessä Jeunet ja Caro osuvat maaliin ja lujaa. Kraana-ajot, vinoutunut värimaailma ja unenomaisen kauniin vinoutunut lavastus ja taidokkaasti käytetyt tehosteet lisäävät vaikutelman unenomaisuutta. Ankeassa satamakaupungissa on dickensiläisen köyhiä orpoja, vääristyneitä hirviöitä, paljon kapeita, ahtaita kujia, saasteita, pilliin puhaltavia santarmeja sekä tietysti vetisiä kanavia ja kirkuvia lokkeja. Lopputulos on kaunis ja vieras, mutta kuitenkin täydellisen tuttu miljöö ja sosiaalisen kurjuuden kollaasi.
Vinoutunut maailma ei ole ainoa asia mikä on vinossa. Käsikirjoitus ottaa vinoutuneen asetelmansa vakavalla otteella ja vaikka elementtien määrä on suorastaan musertava ei niistä muodostu jäntevää kokonaisuutta. Moni pelottava, kaunis tai mielenkiintoinen elementti jää kokonaan tai osittain hyödyntämättä, joten tarina ei ole kovinkaan mielenkiintoinen. Onneksi mukaan on kirjoitettu suuri joukko kauniita, lämpimiä, irvokkaita ja pelottavia kohtauksia jotka parantavat kokonaisvaikutelmaan. Yksittäiset kohtaukset ovat silkkaa elokuvan riemua, mutta kokonaisuus on pelkkä heikosti toimiva jono kohtauksia joissa on jonkinlainen punainen lanka ja yksittäisen kyyneleen voimaa ei pidä aliarvioida.
Näyttelijäkaarti on vakuuttavan toimivaa laatua. Kuminaamainen Dominique Pinon on hupaisa kloonilaumana ja Daniel Emilfork tapahtumien [I]primus motorina[/I] on enemmän traaginen kuin pelottava hahmo. Todellisena kauhulähteenä on Geneviève Brunetin ja Odile Malletin vakuuttavan pahaenteinen suoritus Mustekalana jonka puhe kaikuu itsestään ja jonka kädet yltävät kaikkiin paikkoihin. Kaartin ainoana amerikkalaisnimenä resuava susiruma Ron Perlman ei ole yhtään heikko ja uhkaavasta ulkomuodostaan huolimatta luo erinomaisen herkän ja lämpimän suorituksen miehenä joka on pysynyt lapsena ja omaa kaikki lapsen hyveet. Hänen ollessa sankari ei hänen lapsenomaisuudesta johtuvia huonoja puolia käsitellä ollenkaan ilkeässä valossa, mikä onkin järkevä veto Carolta ja Jeunetilta. Judith Vittet on se nopeaälyisempi päähenkilö, mutta kuitenkin on oman pienuutensa rajoittama. Vittet ja Perlman muodostavat siis täydellisen sankarikaksikon. Sen jolla on voimaa ja sen jolla on käytännöllistä viisautta.
Erinomaisen omalaatuinen miljöö ja visuaalinen ilme on hyvä perusta ja karismaattinen näyttelijäkaarti ei ole yhtään haitaksi. Mukana on myös upeita kohtauksia, mutta kokonaisuus on harmillisen risainen, joten mestariteos ei ole kyseessä, mutta upeana kuvaelmana Kadonneiden lasten kaupunki on erinomaisen hyvä tuotos.
