Ylellinen tornitalo mihin tohtori Laing (Tom Hiddleston) muuttaa on uusinta uutta kauppoineen, urheilutiloineen ja uima-altaineen. Pieniä harmeja on kuitenkin ilmassa sähköjen ja roskajärjestelmän temppuillessa. Sen arkkitehti on kattohuoneistossa asuva Royal (Jeremy Irons) ja alakerroksien Wilder (Luke Evans) on nimensä mukainen persoona. Kolmessa kuukaudessa Laing asettuu täysin kodiksi taloon minkä huomattavasti vähentynyt asujaimisto mm. lämmittää entisen lemmikkikoiran lihaa huonekalunuotiolla ja jonka rappio ei edes ole loppunut vaan ainoastaan hidastunut jonkinlaiseen vakauteen ja Laing on asettunut yksinhuoltaja-Charlotten (Sienna Miller) kanssa yhteiseen asumiseen.
J.G. Ballard on Allekirjoittaneelle mies joka kuvasi yläluokkaisten ihmisten rappiota rauhallisella, miltei dokumentoivalla tyylillä. Nyt käsittelyssä oleva [I]High-Rise[/I] noudattaa teemaa ihmismielen ja ympäristön vuorovaikutuksesta ja ympäristön hajotessa hajoaa myös ihmismieli suorastaan alkukantaisiin kappaleisiin jotka ovat groteskin vastenmielisiä ja samalla hykerryttävän kömpelöitä. Sovituksesta vastaava Amy Jump luonnollisesti jättää ne kaikista graafisimmat väkivallan ja rappion näkymät pois vaikka jäljellä on siltikin hyvin rankkaa meininkiä ohjaaja Ben Wheatleyn käsiteltäväksi. Koko elokuva seuraa talon ja sen asukkaiden rappiota melkoisen tasaisella otteella ja lopettaa sen kahden suurimman katalyytin kadotessa ja juonikuvio on sen takia melkoisen sekava, mutta ei se alkuteoskaan ole tervejärkisyyden suurteos.
Tom Hiddleston on elokuvan stabiili keskushenkilö tai enemmänkin ikkuna jonka läpi tornitalon rappiota seurataan. Tämä tylsä, itseriittoinen ammattilainen on vastapaino Jeremy Ironsin modernille feodaaliparonille joka kerää ympärilleen liehakoivan hovin joka osaa toimia itsenäisesti. Sienna Miller on tornitalon naisasukkaiden ikkuna ja ei erityisemmin pidä rappion alistuksesta vaikka jotkut jopa vaikuttavat elävän siitä. Luke Evans on äänekäs ja antiautoritaarinen mellastaja joka tappelee ja könyää ylemmäs tornitalossa puhtaan sosiopaattisen machismonsa voimalla. Hahmot ovat erittäin ohuita, pinnallisia ja epämääräisiä ja se on äärimmäisen tarkoituksellista olosuhteiden vielä pusertaessa niitä lisää. Epämääräisiä, yläluokkaisia persoonia on leffassa erittäin paljon ja ne kaikki rapistuvat epämääräisiksi peläteiksi entisistä ministään.
Alkuteoksen terävimmät särmät (ei niin paljoa vähemmän kaunista alastomuutta ja ei kannibalismia) on hiottu elokuvalliseksi kelvolliseen tasoon ja ikkuna ympäristön aiheuttamaan ihmismielen romahdukseen aukeaa. Leffa tasapainottelee vaikeasti kauhun ja absurdin välisellä puomilla ja sen ansiosta koko leffa hajoaa melkoisen rikkonaiseksi kuvaelmaksi rappiosta joka ei edes saavuta huipentumaansa. Urbaani, eristynyt dystopia ei synny ydinpommista vaan ihan vaan rikkaista jotka eivät mene oman piirinsä ulkopuolelle edes sen romahtaessa.
