Muistan nähneeni pari vuotta sitten unen, jossa oranssia neonvaloa välkkynyt mainostaulu ilmoitti selväsanaisesti, että vuonna 2050 peräti 95 prosenttia suomalaisista on muslimeja. Tästä kuumehouruisesta visiosta inspiroituneena karkasin lähi-Anttilan alelaarille etsimään sieltä aiemmin huomaamani elokuvan, jonka tuumin toimivan mainiona henkivakuutuksena sitten kun eläkepäivinäni minareetit varjostavat Suomenmaata ja saunaolut juodaan ilman makkaraa. Kyseessä oli totta kai raflaavasti suomennettu Muhammed – Jumalan sotapäällikkö vuodelta 1976.
Tämä 1970-luvulla filmattu suuren budjetin elokuva on siinä mielessä erikoinen, ettei se ole Hollywood-tuotantoa, vaikka avustusta saatiinkin muun muassa kuvaustarpeiden muodossa. Elokuvan on ohjannut vuonna 2005 terrori-iskussa menehtynyt amerikkalaissyyrialainen Moustapha Akkad (ja ei, hän ei itse tehnyt tuota terrori-iskua), joka tunnettaneen paremmin yhtenä Halloween-elokuvasarjan tuottajista. Muhammed – Jumalan sotapäällikkö (josta käytän jatkossa sen englanninkielistä ja armeliaan lyhyempää nimeä) on Akkadin ensimmäinen oma ohjaus, ja kertoo nimensä mukaisesti islamin synnystä ja muslimien suurimman profeetan, Muhammedin, viimeisistä vuosista. Yhdysvalloissa The Message ei menestynyt, mutta muissa osissa maailmaa elokuva saavutti kohtalaisen määrän suosiota. Näyttelijöinä on muutamia pitkän linjan konkareita, mutta muutoin elokuvan ei voi sanottavasti väittää ratsastavan esiintyjäkaartinsa maineella – tai taidolla.
Kuten useimmille on jo varmasti tullut viime aikojenkin tapahtumien myötä selväksi, muslimit eivät pidä jumalallisen profeettansa kasvojen näyttämisestä. Elokuvassa tämä pahanlaatuinen ja suorastaan hengenvaarallinen ongelma on ratkaistu yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla, eli itse Muhammedista emme näe vilaustakaan. Ratkaisu on hölmö vain niin kauan kunnes se muuttuu harvinaisen ärsyttäväksi, sillä profeetta ei myöskään suostu puhumaan minkäänlaista dialogia, mikä johtaa väistämättä jäätäviin hetkiin varsinkin Muhammedin seuralaisten puhuessa ”Muhammedille”, eli kameralle, eli suoraan katsojalle, ja keskustelun jämähtäessä odottamaan profeetan vastausta. Profeetta antaa vastauksensa ilmeisesti elekielellä, jonka joku seuralaisista sitten pukee ylistäviksi sanoiksi, niin että katsojakin tajuaa mitä herra vastaili. Mystinen mies tuo Muhammed. Anthony Quinn, jonka karismaattisen komea naamataulu on esillä muun muassa DVD-levyn kannessa, esittää elokuvassa islamiin kääntynyttä sotapäällikkö Hamzaa. Hän on käytännössä varsinainen pääosan vetäjä, vaikka ei seikkailekaan elokuvassa alusta asti. Muu näyttelijäkaarti jää auttamatta kuriositeetiksi laimean ja paikoin amatöörimäisenkin työskentelynsä seurauksena. Aivan toisesta ääripäästä löytyy polyteististä arabiylhäisönaista, Hindiä, esittävä Irina Papas, jonka vetää oman roolisuorituksensa aivan yli ja ympäri kaiken hienotunteisuuden. 600-luku oli selkeästi melodramaattisuuden kultakausi!
Yleiseltä tasoltaan elokuva on juuri niin kritiikitön kuvaus kuin vain voi muslimiohjaajalta odottaa. Akkad sanoi The Messagen olleen itselleen henkilökohtaisesti tärkeä työ ja kokeneensa velvollisuudekseen kertoa Muhammedin tarinan ihmisille. Käytännössä juoni on tiivistelmä Koraanin kertomuksesta, jota se seuraa lähes identtisesti, vaikka ei sorrukaan liialliseen ylistämiseen tai hurskasteluun. Tosin, kuten todettua, mitään islamin ja sen oppien tai oppi-isien kyseenalaistamista missään muodossa on myöskään turha odottaa. Muhammed itse on tässä spektaakkelissa elämää suurempi hahmo (vaikka hänen inhimillisyytensä onkin jatkuvan muistutuksen kohteena), ja alkuislam esitetään suvaitsevana ja sallivana uskontona, jonka kannattajat eivät tingi oikeudestaan kaikkien ihmisten väliseen tasa-arvoon ja alempien yhteiskuntaluokkien, kuten orjien, auttamiseen. Loppua kohden on jo havaittavissa pasifistisen islamin suistumista augustinuslaiseen perusteltuun väkivaltaan ja puolustussotaan (eikö se olekin aina mukavaa?), kun monijumalaiset arabit rikkovat muslimien kanssa solmimansa rauhansopimuksen. Täytyy tosin sanoa, ettei elokuva anna aivan selvää kuvaa siitä, kumpi oli oikeasti syyllinen sopimuksen rikkomiseen, joten ehkäpä tässä on yksi harvoista kritiikkisävytteisistä tapauksista. Joka tapauksessa Quinnin Hamza-hahmo yllyttää profeettaa puolustautumaan miekoin ja keihäin vääräuskoista vihollista vastaan. Katsojan annetaan ymmärtää, että Muhammed suostuu tähän ehdotukseen pitkin hampain, ja lopun suuri taistelukohtaus vähemmän yllättävine lopputuloksineen on islamin varhaisimpia suuria voittoja vastustajistaan. Pian verenvuodatuksen jälkeen näkymätön ja mykkä profeettamme kuolee vanhuuteen ja loppuminuutit ovatkin faktatietoa 1970-luvun islamin levinneisyydestä, kannattajamääristä, vaikutuksesta muuhun maailmaan ja niin poispäin. Nämä tiedot ovat luonnollisesti vanhentuneet, ainakin viimeistään siinä vaiheessa kun enneuneni käy toteen.
The Message on tarinaltaan harvinaisen yllätyksetön, varsinkin jos on Koraania edes sinnepäin vilkaissut, ja rytmitykseltään verkkainen, eikä tarjoa juuri mitään henkeäsalpaavaa taiteelliselta tai viihteelliseltä kantilta tarkasteltuna. Voisin uskoa, että vanhoista pukudraamaa muistuttavista historiaspektaakkeleista pitävät löytävät katsottavaa myös The Messagesta, jos ei muuten niin ainakin sen tarjoaman vaihtelun vuoksi. Aiheensa puolesta filmin voisi olettaa myös sopivan islamia tutkiville, mutta henkilökohtaisesti en usko sen tarjoavan mitään uutta sellaisille, jotka ovat jo Hämeen-Anttilansa lukeneet ja sisäistäneet. Niin sanotulle ummikolle elokuva on epäilemättä liian tylsä ja hidastempoinen, varsinkin jos islam tuntuu etäiseltä tai yhdentekevältä jutulta. Kaikenlaisten raamatullisten elokuvatulkintojen valtameressä se on kuitenkin aiheeltaan riittävän eksoottinen, joskin hyvin turvallisella tavalla.
