Joonas Berghäll ja Mika Hotakainen kiersivät kolmisen vuotta Suomea, yhteiskuntaluokkia ja elämäntilanteita päästä päähän. Päähenkilöinä on parisenkymmentä suomalaismiestä ja miljöönä sauna. Ohjaajat yrittävät selvittää, mitä suomalaisesta miehestä jää jäljelle, kun tittelit ja roolit on jätetty kylpytakkien mukana pukuhuoneeseen. Mitä hiljaisemmalla sukupuolella on sanottavaa, kun kukaan ei ole keskeyttämässä?
Ohjaajat ovat olleet suomalaisukkojen äänitorvena aikaisemminkin. Vuonna 2004 valmistunut Valtio vapauden vei pureutui suomalaisen asevelvollisuuden toteuttamiseen. Miesten vuorossa pyrkimys yhteiskunnalliseen puheenvuoroon on varovaisempi, mutta olemassa. Keskiössä ovat kulttuuriimme syvälle rakentuneet miesten lasikatot, jotka ovat naisten päänpäällisiä monesti huomaamattomampia. Miehille jo lapsena annetut suukapulat halutaan vihdoin heittää nurkkaan ja näyttää, etteivät valkean maan miehet ole aivojensa tunnelohkolta mitenkään vaurioitunutta joukkoa. Miesten tarinoissa toistuvat huoltajuuskiistat muistuttavat myös hyvinvointivaltiomme perhekäsityksestä, joka käytäntöön tullessaan on yhäkin auttamattoman konservatiivinen. Elokuvasta kantautuva avunhuuto on todella tarpeellinen, puheenjohtajat suomalaisessa tasa-arvo-keskustelussa kun ovat yhäkin naisia.
Hotakaisen ja Berghällin pyrkimys uudistaa miehiin kohdistuvia ennakko-odotuksia joutuu kuitenkin aika ajoin paradoksin umpikujaan. Mielikuvien tuulettaminen päätyykin toiston vaihteelle, kun miesten avautumisia tahdittavat pitkät hiljaisuudet, pullon kallistaminen ja selän olalle taputtaminen. Toisaalta herkkyyden ja miehisyyden kontrastin kiivaalla värittämisellä on ehkä haluttu korostaa, ettei maskuliinisuuden tarvitsisi olla ristiriidassa tunteiden näyttämisen kanssa. Äijä ei muutu neidiksi, vaikka kyynelen vuodattaisikin.
Elokuvan tunnelma on nostattanut laajalti ihastusta ja liikutusta elokuvateattereissa ja kritiikeissä. Harmillista on, että ohjaajat eivät ole luottaneet päähenkilöidensä ja heidän tarinoidensa omaan tarttumapintaan, vaan ovat sortuneet tarttumaan alleviivaustussien käyttöön. Strategisiin paikkoihin lisätyllä musiikilla ja dramaattisilla tauoilla luotu paatoksellisuus turhauttaa, sillä tarinat olisivat onnistuneet koskettamaan omillaankin.
Myös pitkillä maisemaleikkauksilla kerronta saa riesakseen turhanpäiväistä koreilua, joka saa pätkän muistuttamaan liikaa Suomesta kertovaa matkaesitettä. Tällainen katsojan mielistely on varsinkin dokumentti-elokuvassa kyseenalaista, kun tutkimuskohteella ei pitäisi olla turhia kilpailijoita ajankäytön suhteen. Saunan valinta ympäristöksi olisi myös helppo tyrmätä sinivalkoiseksi kliseeksi. Miesten löylyjen ainutlaatuinen tunnelma ei kuitenkaan liene vain myytti, vaan lämpötilan kohoamisesta aiheutuva avautumisreaktio laajalti hehkutettu ilmiö. Nyt on vain vihdoin tullut aika kysyä, olisiko miesten tunteiden aika päästää saunasta vapaalle jalalle, eikä näitä eristyssellejä tarvitsisi rakentaa puhelinkopeista autoihin?
Elokuva on siis matkaesitteenäkin varsin houkutteleva, ja siitä on vaikeaa olla pitämättä. Onnistunut tragikomiikan vangitseminen saa nauramaan ääneen ja elokuvan aikaansaama yhteisöllinen, liikuttunut tunnelma elokuvateatterin katsomossa on liian harvoin tapahtuma elämys. Tämän kaltainen osanottaja on raikas tuulahdus laajentamaan feminismin käsitettä, kun tilastot ja tutkimukset saavat vihdoinkin kasvot.
