Miltä sinusta tuntuisi, jos olisit ulkonäön puolesta ohittanut jo ‘parasta ennen’ -päiväyksesi ja välisi elämänkumppaniisi alkaisivat sammaltumaan ja paikoitellen rakoilemaankin? Poikasi murrosikä kukoistaisi korskeimmassa nupussaan ja alkaisit epäilemään flirttailuun taipuvaa aviopuolisoasi pettämisestä? Tähän tilanteeseen on ajautunut keski-ikäinen perheenäiti Catherine (Julianne Moore), joka epätoivon tuskissaan palkkaa prostituutiota harjoittavan nuoren Chloen (Amanda Seyfried) liehittelemään aviomiestään Davidia (Liam Neeson), jotta ilmenisi faktatietoja tämän uskollisuustasosta.
Tarina vaikuttaa alunpitäen mielenkiintoiselta, vaikka se onkin suora uudelleenfilmatisointi vuonna 2003 ilmestyneestä ranskalaisdraama Nathaliesta. Itse en ole alkuperäisversiota nähnyt, joten lähden arvioimaan Atom Egoyanin ohjaamaa trilleridraamaa täysin itsenäisenä teoksena, kuten kaikki remake-leffat muutenkin pitäisi arvioida.
Chloe nimeä totteleva elokuva on hyvin kunnianhimoinen kurkoitus ohjaaja Atom Egoyanilta, ja kaikesta hänen tekemisestään huokuu, ettei hän missään nimessä halunnut tehdä tästä tusinadraamaa. Leffan yleisilme on varsin harmaasävytteinen ja Egoyan nojaa paljolti kahden hahmon väliseen dialogiin ja pyrkii esittelemään heidät inhimillisinä normaaleina kaduntallaajina. Mielestäni ohjaaja onnistuu tavoitteessaan ja varsinkin Julianne Mooren näyttelemä Catherine-hahmo saa paljon syvyyttä ja uskon keski-ikäisten naisten pystyvän vaikeuksitta samaistumaan hänen ongelmiinsa ja kamppailemiseensa, koska itsekin siihen kykenin. Teemoina vanheneminen, itsetunnon menettäminen, pitkän parisuhteen rasitukset ja oman vanhemmuutensa onnistumisen kyseenalaistaminen ovat tärkeitä ja jokapäiväisiä asioita, jotka varmasti koskettavat suurta joukkoa katsojakunnasta.
Draama on siis varsin onnistunutta ja päähenkilö on luotu kaikinpuolin hyvällä tyylillä, mutta leffa sisältää myös monia puutteita. Catherinen kera vähintäänkin yhtä tärkeä hahmo on ilotyttö Chloe, jota Amanda Seyfried näyttelee erittäin hyvin ja tuo esiin tietynlaisen psykologisen epätasapainon ja haavoittuvaisuuden. Egoyan ei kuitenkaan mielestäni riittävästi selitä Chloen taipumuksia ja luonnetta, joka olisi loppuratkaisun kannalta ollut ehdottoman tärkeää. Nyt hienosta näyttelemisestä huolimatta Chloe jää turhan irrationaaliseksi hahmoksi, muuten hyvin realistispainotteisessa elokuvassa. Muutamat kohtaukset ovat varsin intensiivisiä, mutta mielestäni tekijäpoppoo olisi voinut mennä niissä vieläkin pidemmälle ja antaa uskottavamman selityksen elokuvassa tapahtuville muutoksille.
Seksiä leffasta löytyy, mutta sillä ei lähdetä kerskailemaan ja tyyli pidetään elokuvanmuotoon sopien hyvin kauniina ja tarkoituksenmukaisena. Toki jos Seyfriedin ja Mooren tissejä haluaa nähdä, niin tässä on siihen täydet mahdollisuudet. Mutta palataanpa kokonaisuuden arviointiin, joka jää tekijöiden sinnikkäästä yrityksestä huolimatta keskitason maastoon. Ohjaaja ei täysin onnistunut pitämään hahmojen välisestä yhteydestä kiinni ja osittain trilleriksikin tehty elokuva paljastuu katsojalleen aivan liian aikaisessa vaiheessa ja kärsii näin hieman ennalta-arvattavuudestaan. Tarjolla on kuitenkin hyvää draamaa ja hienoa näyttelytyöskentelyä, jonka seuraaminen on varsin nautinnollista ja kertakatsomisen Chloe ehdottomasti ansaitsee.
