Kotvanen on kulunut siitä, kun Eric Dravenin oli aika suorittaa kosto kuoleman korppina. Tatuoija Sarah, ykkösosan pikkutyttö nuoreksi naiseksi varttuneena, tietää Ericin tapauksen turhankin hyvin, ja niinpä tuon mustien myyttien linnun lentäessä taas kehiin Sarah arvaa jotain tapahtuvan. Lintu johdattaa nuoren kauniin naisen paikkaan, jossa Ashe Corve poikansa kanssa murhattiin raa’asti. Hetkeä myöhemmin Ashe nousee limbosta takaisin tellukselle pistämään syylliset tuomiolle.
Niin, Crow’n kakkososa toistaa pitkälti ensimmäisen osan kaavan. Koppakuoriaiset, laimeat kidutusviittaukset, yhdeksänkymmentäluvulla radikaaliutta vielä hehkuneet läväri- ja tatuointipiirit sekä umpisynkeät maisemat näyttelevät suurta osaa sarjispohjaisen koston uudelleenlämmittelyssä. Huomattavaa on, että vaikka vähälle huomiolle jääneen elokuvan fanit puolustuksissaan vetoavat Crow II:n olevan muuta kuin jatko-osa, niin silti se toistaa uusin hahmoin tismalleen saman tarinan ja saman kostokierteen rytmityksen. Sequelista puhuminen ei siis ole vääryys.
Pääpahisten pahviuden kohdalla leffan muuten terävä sarjakuvasynkistelyilme tarkoittaa lähinnä rasvaisia pitkiä hiuksia, hataria huumelinkkejä, nahka-asuja, kettinkejä ja taipumuksia s/m-leikkeihin. Kuinka nokkelaa. Pääpiirteittäin Crow’n yleisilme on viety entistä syvemmälle sarjakuvamaailman perversseihin, itsetuhoisesti koriseviin visioihin. Burtonin Batmanien vaikutus näkyy käsikirjoittaja David S. Goyerin kynänjäljessä todistettavasti, ja sama hemmohan on myös tulevan Ledger-Jokeristaan kuulun lepakkomiesleffan takana.
Kauhuleffoille enemmän sääntöä kuin poikkeusta muistuttava koeyleisön jälkeinen edit pisti elokuvan uusiksi, ja esimerkiksi ohjaaja Popen kerrotaan vihaavan elokuvan lopullista rajusti muokattua versiota. Tuottajien uskalluksenpuute toki näkyy, mutta paljon hienoakin, visuaalista nannaa, on tarjolla tässä lyhyessä levitykseen menneessä versiossa. Goyerin kässäristä on paha mennä sanomaan kummempia, sillä puoli tuntia puuttuvaa tavaraa originaaliscriptistä ei voi olla näkymättä lopputuloksessa (tästä johtuen uncut-versio täytynee etsiä käsiin). Ja vielä kun teos on juonipohjaisesti niin edeltäjänsä kaltainen.
Näyttelijäsuoritukset ovat keskivertoja. Mia Kirshnerin Sarah-tyttönen vaikuttaa sangen enkelimäiseltä, joskin harmaan enkelimäiseltä, ja jähmeän alun jälkeen tuntemattomampi “suuruus” V. Perez saa ryhtiä otteisiinsa. Allekirjoittanut on vahvasti kuitenkin sitä mieltä, ettei ikuista rakkautta julistavan elokuvan sivujuonena oleva rakastumisosa oikein toimi. Toimintahäiriöitä kokee myös pahisosasto, jo mainitun pahvisuutensa vuoksi. Ehkä liukuhihnatapettavien tyyppien välillä olisi pitänyt olla enemmän kontrastia?
The Crow: City of Angelsin loppu yrittää paatostella ihan kivasti, mutta muutama käsittämättömän lattea käänne tuo väsyä simmuun. Crow’n (maineen) varaan olisi ollut hyvä rakentaa laajemmalti kuvioita, eikä aikaan silti saatu tämän kummoisempaa seikkailua. Goottipuitteiltaan leffa on paikoin edeltäjäänsä komeampi, ja nihilistiset, kurjuutta henkivät maisemat kyllä tsekkaa kertaalleen, mutta aito leffanautinto on kaukana. Jännite kuolee siihen malliin, ettei edes tusina korppia sitä taitaisi enää hereille saada. Oli sitten kyseessä millainen kostoreissu tahansa – Iggy Popilla tai ilman.
