Jättiläinen taivaalla ei otsikostaan huolimatta ole leffa, jossa käsittämättömän suurikokoinen olento tai objekti lähestyisi maata taivaalta. Ehei, se on leffa, jossa iso lentokone matkustajineen joutuu pahoihin ongelmiin. Tämä 1970-lukulaisen katastrofileffasarja Airportin toinen osa on niin messevää suuren budjetin pöhköviihdettä, että jopa sarjaa parodioinut Hei me lennetään! on jäädä sille auttamattomasti toiseksi.
Jo aivan alussa elokuvan luonne tulee ilmi siitä huolekkaan kuuloisesta musiikista, joka säestää sen päähenkilön, lentoemäntä Nancyn (Karen Black) askelia lentokentällä. Vaikka Nancy saa ennen lähtöään halia kiireistä lentokoneasiantuntija Alania (Charlton Heston), ilmassa jotakin pahaenteistä.
Lajityypin elokuville ominaisesti katsoja tutustutetaan useisiin mukaviin hahmoihin, joiden kohtaloa voi sitten leffan loppupuolella jännittää ja säälitellä. Joukossa sankassa vilahtaa niin itseään esittävä elokuvatähti Gloria Swanson kuin laulava nunnakin (Grammy-palkittu laulaja Helen Reddy) sekä ei manaajaa, vaan munuaissiirtoa odottava teinityttö Janice (Linda Blair). Onpa tähtikaartiin kiinnitetty myös Dana Andrews sekä Myrna Loy, joista jälkimmäinen huvittaa koviin juomiin mieltyneenä mummona.
Koko porukka joutuu kohta esittelyjen jälkeen vaaraan, kun pienkone mäjähtää heidän A 747:nsä etuikkunasta sisään. Aaargh! Mitä tehdä, kun koneen lentomiehistö on poissa pelistä ja puolet ohjaamosta on pelkkää reikää? Pitäisikö ehkä vetää takkia päälle ja opetella lentämään? Normaalioloissa kukaan ei varmasti selviäisi paineesta ja kylmyydestä samassa tilanteessa, mutta lentoemäntä Nancy on sentään elänyt vuosia etäsuhteessa Alaniinsa ja nyt hänellä on lisäksi apunaan itse Joe Patroni (George Kennedy), muistakin Airport-elokuvista tuttu guru.
Yliampuvuutensa ja suoraviivaisen juonensa johdosta Jättiläinen taivaalla sietäisi saada kylkeensä Ö-luokan leiman. Mutta punamullan sävyisen veren, osiinsa riemastuttavasti eläytyvien tähtinäyttelijöidensä ja jouhevan temponsa vuoksi elokuva on kuitenkin nautittava elämys – omassa genressään. Näin ollen Jättiläinen taivaalla kannattaa nähdä, jos esimerkiksi Snakes on a Plain (2006) tai Liekehtivä torni (1974) ovat sydäntä lähellä.
