Elokuvien katsomisessa pätee tietynlainen porttiteoria: ennemmin tai myöhemmin romanttiset ja “romanttiset” komediat ja “komediat”, draamat, toimintamäiskeet ja verta roiskuttavat kauhu- ja “kauhu”leffat alkavat kyllästyttää. Silloin satojen elokuvien näkemisestä saadun PTSD:n pieksämiseksi alkaa koluta elokuvataiteen hämärän rajamaita ja epämääräisten kiljaisujen/naurunpuuskien opastamana kompuroi jos jonkinlaisiin tekeleisiin. [I]Robot Monster[/I] on juuri sellainen elokuva joka kettuhaiden repimäksi detritukseksi naamioituneena ajelehtii ympäriinsä ja vaanii pahaa-aavistamattomia katsojia. Tai ainakin yrittää vaania, mutta yritys on enemmänkin surkean huvittava.
Hyvin epämääräisessä juonessa Roy (George Nader) johtaa perhettään autioituneessa maalimassa. Autioituminen johtuu epämääräisestä robottihirviöstä nimeltään Ro-Man (George Barrows/John Brown) joka on ulkoavaruudesta tullut valloittaja. Valitettavasti hirviö alkaa muuttua inhimillisemmäksi ja loppu on onnellinen. On siinä jonkinlainen professorikin (John Mylong) mutaa polkemassa.
Tässä kappaleessa yritän tarkemmin analysoida miksi [I]Robot Monster[/I] on niin hämmästyttävän huono, mutta hillittömän hauska elokuva. Ohjauksesta vastaava Phil Tucker on enemmänkin “ohjaaja” elokuvan sisältö huomioiden ja “käsikirjoituksesta” vastaava Wyott Ordung on survonut mukaan vain epäuskottavia käänteitä, naurettavaa dialogia ja puhdasta pöljyyttä. Erikoisefektit ovat jo tekoaikaan olleet surkeita ja hyvin suurella todennäköisyydellä niillä ei ole mitään tekemistä juonen kanssa. Tai ehkä niillä on, mutta onko sillä väliä? Erityisen hupaisaa on se että Ro-Man on ilmiselvästi gorillapuvun ja sukeltajakypärän löperö mutanttiristeytys.
Näyttelijäntyö on juuri tällaisille elokuville tyypillistä surkeutta, sillä se on kaikilla tavoilla alijäämäistä tai yliampuvaa. Joskus jopa samanaikaisesti. Kuitenkin lähes sattumalta Ro-Manin dialogin hoitava John Brown saa aikaan hirviön mikä jopa kehittyykin elokuvan (liian) pitkän keston aikana. Elokuvan parasta antia on jälleen kerran sen pahis, eli jokin on mennyt jopa oikein. Sattumalta ehkä, mutta oikein joka tapauksessa.
Surkea toteutus, katuporalla oikoluettu käsikirjoitus, pökkelömäiset näyttelijät ja em. pökkelöihin verrattuna erinomaisesti (mutta silti kömpelösti) äänitetty pahis ovat rakennuspalikoina siipikarjasarjan suurteokselle. Myönnettäköön että elokuvaa oli vaikea seurata hillittömän nauramisen takia.
