Vanha kunnon kuusikymmentälukuinen Star Trek on yksi scifi-genren tiennäyttäjistä ja aikakautensa mielenkiintoisimpia ja parhaimpia TV-sarjoja. Nykyisestä kulttistatuksesta huolimatta se ei nauttinut ihmeemmästä suosiosta 60-/70-luvulla, joka selittää sarjan hyytymisen vaivaiseen kolmeen tuotantokauteen. Koska viimeisestä kaudesta ei ole vielä arvostelua, fiksaan asian. Ennen asiaan menemistä kertaan vielä, mistä Star Trekistä on oikeastaan kysymys. Eli 23.vuosisadan Yhdistyneiden Planeettojen Liitolla on Enterpriseksi kastettu tähtilaiva, joka seilaa halki kosmosten. Sillä on mukanaan miehistö, jonka tehtävänä on tutkia galakseja ym. ja auttaa kaikessa, mikä on yhteisen edun mukaista. Enterprisea komentaa kapteeni James T. Kirk (William Shatner), joka tarttuu sumeilematta missioon kuin missioon. Kirkin seikkailuissa ovat useimmiten mukana laivan vulkanuslainen ja täten loogiseksi kasvatettu tiedeupseeri Spock (Leonard Nimoy), vastarannan kiiskenäkin toimiva tohtori ”Bones” McCoy (Deforest Kelley) ja reipas, whiskystä pitävä mekaanikkomies Scotty (James Doohan). Muita persoonallisia vakiohahmoja ovat aluksen pääohjaaja Sulu, navigaattori Chekov, radisti Uhura ja hoitaja Chapel.
Kaikkia tuotantokausia yhdistää samat lähtökohdat, mutta ne eroavat kuitenkin toisistaan jonkin verran. Ensimmäisen kauden tunnusmerkit ovat itsensä etsiminen ja joittenkin oivallusten kautta lopullisen identiteettinsä hahmottaminen. Kausi on kuin jokin outo hedelmä, joka ei itsekään tiennyt mikä on, mutta kasvaessaan ja kehittyessään selvitti sitä siinä samaan syssyyn. Kun sarja kasvoi tarpeeksi, siitä tuli kauniin kypsä: kausi kaksi antoi palaa ja toi televisioon korkealentoisia visioita, ajatuksia ja seikkailuja. Se tiesi, mitä oli ja maistui maukkaalta. Kolmannen kauden kohdalla kävi niin, että sarjan sisäinen hedelmä muuttui vähän ylikypsäksi, mutta oli pehmeydestään huolimatta enimmäkseen syömiskelpoista. Hedelmää halkaistessa huomaa, että vielä ok:n materiaalin lisäksi siitä löytyy edellisen kauden freesiyttä kuten myös jotain epämääräistä, syömäkelvotonta mömmöä, jolle nyrpistelevät sarjan fanitkin.
Sitten määrittelemään sitä, mitä laatueroja tästä kaudesta tarkalleen ottaen löytyy. Tämä on oikeastaan katsojakohtaista koska 60-luvun Star Trekissä on aineksia moneen makuun. Siinä on filosofiaa ja suuria ajatuksia. Näistä monet ovat ajattomia ja nekin, jotka ovat aikansa ihanteiden lapsia, tarjoavat nykykatsojalle retrohenkisen matkan menneeseen. Jos ei mietelmiä jaksa, Star Trek on myös rauhallista reissaamista avaruuden sfääreissä. Camp-arvoa tarjoaa a’la surkeat lavasteet ja tehosteet. Jos saundimaailmalle osaa nauraa, vinkkaan sarjan musiikkipuolen olevan varsin korni. Sarjan sympaattiset hahmot ovat oleellinen osa sarjan viehätystä ja toimivat avaruudellisen saippuaoopperan vivahteina. Arvostan seikoista eniten ensiksi mainitsemaani ajatuksiaherättävyyttä, joten arvosteluni pistemäärä perustuu aika pitkälti sille paljonko tätä esiintyy kaudessa kolme.
Kaudessa on 24 jaksoa ja kokonaisuudelle antaisin risuja, ruusuja ja kaikkea siltä väliltä. Kapteeni Kirk ja kaverit pääsevät mm. leikkimään inkkareita ja länkkäreitä, toimimaan diplomaatteina hankalille alieneille, tappelemaan klingonien ja romulaanien kanssa, pelastamaan (ongelmiin ajautuvan Kirkin lisäksi) tohtori McCoyta pariin otteeseen, funtsimaan muukalaisten yhteiskuntia ja ideologioita, ihastelemaan kaunosielujen tiede/taidekokoelmia sekä kohtaamaan ihastuttavia/vihastuttavia tilanteita. Scotty saa hivenen tavallista enemmän ruutuaikaa ja tällä kaudella Kirkille tyypillisiä romanssisivujuonia on jaettu vaihtelevalla onnistumisella seuraaville hahmoille: Spock, Scotty, Chekov ja McCoy.
Hyviä ideoita/tarinoita löytyy suhteellisen monesta jaksosta, joista suosikeiksini nousivat jaksot nro 6 ”Spectre of the Gun”, nro 9 ”The Tholian Web”, nro 20 ”The Way to Eden” ja nro 22 ”The Savage Curtain”. ”Spectre of the Gun” on kuin Star Trek-versio Paluu Tulevaisuuteen III:sta eli tulevaisuuden hahmot joutuvat Villiä Länttä muistuttavaan paikkaan, jossa tarkoitus olisi vetäistä luotimatsi paikallisen kovanaamajengin kanssa. Jakso on veikeää seikkailua, jota olisin katsonut mieluusti pidempäänkin. Lisäksi episodin rahan puutteesta kärsivät lavasteet sopivat tavallaan miljööseen – tietty surrealistisuus kuuluu jakson pointtiin. Maltillinen ”The Tholian Web” on omistettu Spockin ja McCoyn keskinäiselle skismalle eli sarjan hauskimmalle asialle. Spockin ja McCoyn suhde saavuttaa huippukohtansa kauden loppupuolella Spockin sovellettua vulkaanitatsin sijasta Homer Simpson-kuristusmetodia tohtoriin, mutta ”The Tholian Web” käsittelee näitten vastakkaisista persoonista johtuvat väärinymmärrykset hienovaraisemmin tholialaisten seittien avulla. Lopputuloksena molemmat oppivat jättämään ainaisen naljailun sikseen ja puhaltamaan yhteen hiileen, mikä on Spock vs. McCoy-draaman ystävälle tyydyttävää. Jaksot 20 ja 22 sisältävät syvällisyyksiä. ”The Way to Eden” on jakso, jonka voi nähdä aikalaistensa näkemyksenä hippiliikkeestä, mutta myös kertomuksena siitä, miksi joku päättää elää yhteiskunnan normien vastaisena ja mitä tämä, kuten kuka tahansa ihminen, saattaa pohjimmiltaan elämältään etsiä. ”The Savage Curtain” on stoorina erittäin omaperäinen ja tarkastelee sotatilanteen osapuolien moraaliarvoja.
Kivojen aiheiden vastapainoksi löytyy suunnilleen saman verran huonoja ideoita/tarinoita. Kauden ensimmäinen jakso ”Spock’s Brain” on malliesimerkki tästä. Kenties koko saagan aivottomin episodi on idealtaan sarjaan sopimattoman typerä (=salaperäinen voro varastaa Spockilta aivot, jolloin Kirkille on luvassa etsimiskeikkaa. C’moon, oikeasti hei.), toteutus on jurnuttavaa ja jakson seuraaminen erittäin puuduttavaa. Jakso on ehtaa roskiskamaa. Huonon ja turhan jakson tunnistaa siitä, ettei tarinassa ole kunnollista pointtia ja aikaa tuhlataan väkinäisesti mitä jonninjoutavimpiin hölmöilyihin. Näitä piirteitä omaavat myös jaksot nro 14 ”Whom Gods Destroy” ja nro 15 ”Let That Be Your Last Battlefield”. Pliisu ”Whom Gods Destroy” lupaa mielisairaalaseikkailua, mutta 50 minuuttinen jakso kuluu käytännössä pääroiston uhitteluun, lurjuksen tyttöystävän tanssinäytöksiin ja ”mitäs nyt tehdään”-tyyppiseen toljotteluun. Hyvin pitkäveteinen ”Let That Be Your Last Battlefield” käyttää lähes tunnin mittaisen aikansa kahden epäkiinnostavan alienin riitelyyn, jota Kirk ei saa hillityksi. Kurjiksi episodeiksi lasketaan myös ne, jotka katsoo ilman sen kummempaa kärsimistä, mutta jotka unohtaa heti katsomisen jälkeen. Tällainen on esimerkiksi jakso nro 18 ”The Lights of Zetar”, josta ei jäänyt kerrassaan mitään mieleen. Kehnoja ovat nekin jaksot, jotka tyytyvät toistamaan aiempien kausien kaavoja sen sijaan, että keksisivät jotain säväyttävämpää, kuten esimerkiksi jakso nro 10 ”Plato’s Stepchildren”, joka muistuttaa rakenteeltaan liikaa toisen tuotantokauden jaksoa ”Who Mourns for Adonais?”.
Summa summarum, kausi kolmosen laatu on siis erittäin vaihtelevaa, mutta tietyt peruselementit pysyvät kohdillaan koko kauden ajan: näyttelijät ja tunnelma. Näyttelijät tekevät tuttuun tapaan varmaa työtä rooleissaan, joissa loistavat etenkin Nimoy, Kelley ja Doohan. Sarjan tunnelma puolestaan hakee vertaistaan. Sen lämminhenkisyys ja kiireettömyys ovat arvostettavia ominaisuuksia, jotka saavat nykykatsojankin pitämään sarjasta. Vaikka siis kolmoskauden muutamat jaksot saattaisivat pettää, tunnelma ei sitä tee. Eli jos palaan alun hedelmä-vertauskuvaan ja Star Trekin viimeistä kautta ajattelisi ylikypsänä hedelmänä, suosittelisin leikkaamaan mädät kohdat pois ja syömään sen pokkana vaan. Käytännössä tarkoitan sitä, että huonoilta tuntuvat jaksot voi skipata rohkeasti seuraaviin, paremmilta vaikuttaviin jaksoihin. Kokonaisuus on virheistään huolimatta miellyttävän uniikki, aito itsensä.
