Studiopomojen aikanaan röyhkeästi sodomoima, Samuel Fullerin Voittamaton ykkönen ohjaajan omiin sotakokemuksiin perustuva hulppea kertomus Lee Marvinin johtamasta ensimmäisen jalkaväen joukkueesta joka yrmyn johdolla raivaa tiensä aina Pohjois-Afrikasta Normandiaan ja Euroopan halki Berliiniin asti. Vaikka leffa onkin eräänlainen sotapäiväkirja, filkan ei voi sanoa juurikaan juhlivan realismilla. Tämä kovien äijien eliittijoukko on enemmänkin peräisin Alistair MacLeanin kirjoista tai vanhan liiton Korkkari-tarinoiden sivuilta. Mutta asioiden paikkansapitävyys on tässä tapauksessa sivuseikka, sillä toimiiko tämä lennokas sotakuvaus sitten ylipäätään elokuvana?
Noh, Samppa on mitä ilmeisemmin koettanut tallentaa omaa muistikuvaansa mahdollisimman tarkasti jälkipolville, joskin elokuvan dramaturgia kärsii tästä huomattavasti ja se näkyy ajoittaisena päämäärättömänä loikkimisena ja selkeän punaisen langan huutavana puuttumisena. Sodan kuvaus on ammattimaisen varmaa ilman sen kummempia kikkailuja, ehkä vähän liiankin varmaa. Fuller ei ota juurikaan riskejä elokuvansa kanssa ja välillä on auttamatta sellainen fiilis, että tämä kaikki olisi nähty joskus ennenkin.
Itse sotaan elokuva ei juurikaan ota kantaa suuntaan tai toiseen. Selvää on ainakin se, että Samppa kunnioittaa kovasti veteraaneja. Sodasta hengissä selvinnyttä kunnioitetaan, oli se sitten vastapuolen jamppa tai omia perskeles. Myös yhden uusiutuvan teeman voisi kaivaa. Nimittäin sen, että Fuller palaa sodan seuraamusten kuvauksessa jatkuvasti takaisin siihen heikoimpaan luokkaan, eli lapsiin. Loppupuolen kohtaus Marvinin ja räjähtäneen katulapsen kanssa on jälkikäteen ajateltuna jopa koskettava.
Kun Korkkareista tuli mainittua, äijät tosiaankin puskevat saksmanneja kumoon ja kaikki elokuvan kansalaisuudet myöskin puhuvat englantia kehnoilla aksenteillaan. Kovinkaan syvänluotavaa analyysia sodan perimmäisestä luonteesta ei siis tällä kertaa saatu, mikä pettymys, tai no.. Ongelmahan on se, että Voittamattoman ykkösen sisältö on pahasti ristiriidassa elokuvan maineen kanssa, tai sinä millaisena sotaelokuvana tätä oikein haluaa pitää. Harmillisen epäselkeä lausekuvio, jokainen painiskelkoon kumminkin itse asian kanssa.
Jos jätetään nämä kummemmat pohdiskelut sikseen, niin Voittamaton ykkönenhän on vallan viihdyttävä sotaseikkailu, jossa Lee Marvin vetää bravuuriaan kaikennähneenä ja -kokeneena vanhan liiton jermuna. Äijien keskinäisiin suhteisiin ei sen kummemmin paneuduta mutta joukkion kanssakäymisessä on kieltämättä jotain sympaattista, siinä hyväksi havaitussa Likainen Tusina, Kelly’s Heroes -meiningissä.
Pienoisista puutteistaan huolimatta Voittamaton Ykkönen ei ole lainkaan hullumpi sotakuvaus, pituudestaan huolimatta varsin kevyttä katsottavaa ja ylilyövyydessään vastustamattoman mukaansatempaava pläjäys jonka kieltämättä omalaatuinen viehätysvoima ei ole onnistunut katoamaan vuosien varrella.
