Sain tässä taannoin melkein yliannostuksen Akira Kurosawaa. Tekee kuitenkin ihan hyvää joskus katsoa saman ohjaajan leffoja peräkkäin ja tehdä pientä vertailua sekä huomata yhtäläisyyksiä. Muihin näkemiini Kurosawa-leffoihin tämä on astetta mahtipontisempi, suuri ja mikä pahinta, minuuttimäärältään tuskastuttavan ylipitkä. Tarina sijoittuu vanhaan Japaniin, jossa samurait suojelevat kylää ryöstäjiltä. Se siitä.
Pettymys oli suuri, kun elokuva vihdoin viimein loppui. Yli kolme tuntia käytin aikaani elokuvan intensiiviseen katseluun, mutta lopuksi minut yllätti taas se tuttu “tässäkö tämä nyt oli” -tunne. Vaan eipä näin pitkää leffaa ilman jotain pientä koukkua pysty katsomaan. Eläväiset ja erilaiset samurait ovat kiinnostavinta koko filmissä. Toshiro Mifune ja Takeshi Shimura ovat vahvimmin esillä. Heidän näyttelynsä on koko elokuvan selkäranka, jonka katkaisee loppujen lopuksi huonosti viimeistelty tarina.
Yllättävän vähän Seitsemän samuraita herättää mitään tunteita. Pieni, päälle liimattu rakkaustarina on turhinta mitä voi olla ja muutenkin leffassa keskitytään liikaa pieniin juttuihin, joilla se kesto sitten lopulta kasvaa näihin mittoihinsa ja joilla ei ole suurtakaan merkitystä juonen kanssa. Mielestäni Kurosawan elokuvissa on paljon turhaa. Seitsemän samuraita on paras esimerkki tästä. Ylinäytellään, tapellaan ja vetkataan – siinä pähkinänkuoressa koko elokuva. Paljon tekisi mieli sanoa, mutta kun elokuva on tasapaksu, niin jätetään arvostelukin sellaiseksi.
Nimimerkki: Viisas
