Fifty Shades Darker on suoraa jatkoa elokuvalle Fifty Shades of Grey, jotka molemmat pohjautuvat E.L. Jamesin eroottisiin romaaneihin. Jatko-osassa Anastasia Steele (Dakota Johnson) ajautuu yhä syvemmälle sadistisilla piirteillä varustetun liikemiehen, Christian Greyn (Jamie Dornan), pauloihin. Suhteen yllä leijuu kuitenkin muitakin uhkatekijöitä kuin miljardöörin omintakeiset taipumukset.
Fifty Shades -sarja on niitä tapauksia, jotka lukuihin katsoen ovat valtavan suosittuja, mutta keskusteluissa aniharvoin kenenkään puolustamia. Populaarikulttuurin saralla ei äkkiseltään tule mieleen toista yhtä mainiota määritelmää termille guilty pleasure. Kirjoja lukematta on mahdotonta ottaa rehellisesti kantaa siihen, kuinka hyvin ne vastaavat valkokangassovituksiaan. Toisaalta niiden elokuvallisten ansioiden arvioimisesta se tekee monin verroin helpompaa.
Suoritukselta tuntunut ensimmäisen osan katselukokemus tuoreessa muistissa, Fifty Shades Darker pääsee jopa positiivisesti yllättämään. Kun mieleen on juuri ehtinyt pälkähtää, mitä pelejä puhelimesta mahtaisi löytyä, elokuva näyttää terävähköt punaiset kyntensä.
Se, että tarina sisältää keskimääräistä harlekiinia useampia tasoja, ei vielä tarkoita, että se olisi merkittävästi tasokkaampi, mutta yltää jatko-osa sentään tuota rajapyykkiä edeltäjäänsä huomattavasti lähemmäksi. Steelen ja Greyn suhteen psykologia pääsee kirkkaampaan valokeilaan, juonenkuljetus sisältää enemmän trillerin aineksia ja tarina on ylipäätään mielenkiintoisempi. Ehkä sille on armollisempi myös siksi, että totaalisen epärealistisen asetelman on joutunut nielemään, kuin hieman pahanmakuisen suklaakonvehdin, jo ensimmäisen osan yhteydessä.
Ei Fifty Shades Darker silti pääse tyystin pälkähästä. Paikoitellen se on jopa kaameaa katseltavaa. Ruokottominta siinä on kaikki, minkä olisi ilmeisesti tarkoitus tehdä katsojaan suurin vaikutus. Muutamat täysin ylilyödyt juonenkäänteet ruokkivat niin läpinäkyvästi romantiikannälkäistä naiviutta, että hampaita vihloo. Asiat eivät tunnu tapahtuvan elävän elämän armotonta sattumanvaraisuutta tai edes elokuvantekijöiden tahtoa mukaillen, vaan siten kuin valtaosa naiskatsojista toivoisi niiden tapahtuvan.
Toinen häiritsevä elementti liittyy sarjaan olennaisesti kuuluvaan pehmopornoon. Ei erotiikassa tai seksikohtauksissa tietenkään ole mitään sinänsä väärää. Kuuluvathan ne elävään elämään siinä kuin ruuanlaitto ja autolla ajaminen (tai ökyveneellä purjehtiminen). Ongelma on siinä, että vaikka Fifty Shades Darker on normaalia romanttista draamaa tai jännäriä rohkeampi, se ei ole likimainkaan niin hurjan uskallettu kuin siitä annetaan ymmärtää. Greyn äärimmäisyydet ovat itseasiassa jopa todella kesyjä. Päähenkilöiden keskeyttäessa säännöllisesti muun toimintansa jälleen ähkiäkseen, alkaa se elokuvan puolivälin jälkeen jo pahan kerran pitkästyttää. Sen sijaan, että toistuvat seksikohtaukset rytmittäisivät tarinaa, tuntuvat ne kuin mainoskatkoilta, joissa elokuva kirkuu: muistakaa, että tämä on poikkeuksellisen rohkeaa ja aistikasta draamaa.
Harvoja hyviä puolia ovat Danny Elfmanin upea työsarka elokuvan musiikin parissa sekä Marcia Gay Hardenin ja Kim Basingerin roolisuoritukset, jotka polkevat puunaamaiset pääosat jalkoihinsa. Fifty Shades Darker ansaitsee tulla noteeratuksi myös siinä mielessä, että vaikka sen haluaisi teilata kokonaan, siihen ei pysty. Se ei ole ainoastaan Sinkkuelämää-kultin, Bridget Jones -elokuvien ja minkä tahansa B-luokan trillerin huumorintajuton risteytys, jonka korkealaatuinen vaikutelma syntyy harmaan erisävyisin filtterein. Teknisesti sen laatu on todellista, eikä sen hienoista psykologista kiehtovuutta voi täysin kiistää. Saipa pressinäytöksen harvapäisen yleisön joukossa lisäksi oivallisen käsityksen siitä, miltä tuntuu viettää pari tuntia aamupäivästään hämyisessä pornoteatterissa.
